Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita

Olen törmännyt viime aikoina hämmentävän usein lausahdukseen: ”hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita”. Ikään kuin ihmisen hyvyys toimisi karkotteena ikäviä asioita ja kärsimystä kohtaan ja mahdollistaisi onnistumisia ja iloisia sattumia.

Tehdään heti selväksi, että ajatus on harvinaisen typerä ­– ja saman tien perun hieman sanojani. Enhän tiedä tarkkaan mitä kukakin tarkoittaa sillä. Tarkoitetaanko sillä pohjimmiltaan, että kaikille ihmisille tapahtuu kaikenlaisia asioita, mutta hyvät ihmiset osaavat suhtautua elämän tuomiin vastoinkäymisiin jotenkin paremmin? Että vastoinkäymiset ovat mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja löytää elämästä aikaisempaa enemmän hyvää? Vai tarkoitetaanko sillä, että pieni lapsi, joka sairastuu syöpään ei ole ollut kylliksi hyvä? On kiukutellut liikaa eikä ole syönyt kiltisti lautasta tyhjäksi? Entä ne käsittämättömät määrät ihmisiä, jotka ovat joutuneet aikoinaan myös Suomessa ja tänä päivänä eri puolilla maailmaan sodan uhreiksi poliittisina pelinappuloina, ovatko he kaikki läpeensä pahoja? Ovatko tippuvat lentokoneet täynnään pahuutta, tai ehkä vielä pahempia ovatkin ne suremaan jäävät omaiset?

Ihmisessä on sellainen valuvika, että kärsimys ja vastustus on meille iso mahdollisuus kasvaa entistä paremmaksi versioksi itsestämme, jos uskallusta riittää. Moni suurta kärsimystä kohdannut ihminen on oivaltanut, mikä elämässä on olennaista ja mikä ei, ja se helpottaa kummasti paitsi omaa myös ympäristön elämää.

Olin kuuntelemassa taannoin filosofi Lauri Järvilehdon puhetta. Hän toi esille, että liian pitkä nousujohteisuus on riski ihmisille ja yrityksille. Silloin kehitys uhkaa pysähtyä ja vaarana on, että alkaa lillua omassa erinomaisuudessa, on yli-kiinnostunut omasta navasta ja aivan liian vähän kiinnostunut muusta maailmasta. Väitän, että tämä voi tapahtua myös kollektiivisesti kokonaiselle kansakunnalle.

Hyvä elämä ei ole pelkkää ylöspäin kaartamista, vaan sisältää koko elämän kirjon ylös, alas ja sivulle. Ilo ja suru istuvat samalla oksalla, kärsimys on luonnollinen osa ihmisen elämää. Hyville ihmisille tapahtuu hyviä ja huonoja asioita – siis kaikille meille.

Advertisements

Mielen apua – vastine Maaret Kalliolle

Kun mieli järkkyy, elämä yllättää tai turvallisuuden tunne pettää, apua on saatavilla alan ammattilaisilta. Vakavimmissa ja vaikeimmissa mielen sairauksissa parhaimpia asiantuntijoita ovat pitkälle koulutetut ammattilaiset. Valviran valvonnassa toimivia ammattilaisia ovat psykoterapeutit, psykologit ja psykiatrit. Heistä tosin on pulaa Suomessa, mikä ei varsinaisesti ole ihme, sillä esimerkiksi psykoterapeutin koulutus maksaa yhden uuden henkilöauton verran eli melko paljon, vaikka ihan uuden mersun hintaa ei tarvitsekaan ammattilaiseksi pääsemiksi pulittaa. Rahan lisäksi psykoterapeutin koulutuksen läpikäymiseen on olemassa myös muita pääsyvaatimuksia ja kriteereitä.

Edellä mainittujen Valviran hyväksymien ammattilaisten lisäksi mielen hyvinvoinnin parissa toimii muun muassa psykiatrisia sairaanhoitajia ja eri terapiasuuntausten lyhytterapeutteja (joiden koulutus kestää yleensä kahdesta kolmeen vuotta). Heidän kaikkien koulutus pohjautuu tutkittuun tietoon terveydenhoidon ammattilaisten opastuksessa ja ohjauksessa.

Näiden lisäksi kevyempiin mielen murheisiin ja stressitiloihin voi kokeilla halutessaan niin sanottuja vaihtoehtoishoitoja kuten reikihoitoa, aromaterapiaa tai rosenterapiaa joiden äärellä kokija voi pysähtyä ja rentoutua sen enempää järkeilemättä ongelmien, murheiden ja tunteiden analytiikkaa.

Koska Suomessa on pulaa psykoterapeuteista, on lievempiin ja kevyempiin mielen mullistuksiin ja mietteisiin tervetullutta saada apua myös kevyemmän koulutuksen ammattilaisilta. Oleellisinta lienee, että kussakin tilanteessa toisilleen sopivat autettavat ja auttajat löytävät toisensa. Aina ikävä kyllä niin ei käy, joko siksi, että apua ei saa lainkaan tai siksi, että apu on vääränlaista.

Kunnioitus on keskeinen osa auttamistyötä. Sen toivoisi ulottuvan myös eri ammattiryhmien välille. Olen pohjakoulutukseltani filosofian maisteri puheviestinnän oppiaineesta. Ajattelin ennen kognitiivisen lyhytterapeutin koulutukseen hakeutumistani, että puheviestijät ovat ainoita oikeita vuorovaikutuksen ammattilaisia. Nyt tiedän, että vuorovaikutuksen ammattilaisia on monenlaisia, vaikka kaikki eivät toimikaan vuorovaikutuksen tutkijoina ja tee tiedettä vuorovaikutuksen kysymysten äärellä.

Tämän kirjoituksen innoittajana toimi Maaret Kallion blogi.

Armollisuuteen liittyvien myyttien purkamista – armollisuus ei tarkoita vastuuvapautusta

  1. Armollisuus ei tarkoita olemattomia tai matalia tavoitteita

Itseensä ja toisiin armollisesti suhtautuva tavoittelee suuria ja pieniä asioita yhtä lailla kuin armottomatkin. Hänen tavoitteensa ovat ainoastaan punnitumpia. Hän tietää mikä on hänelle tärkeää ja merkityksellistä. Hän voi asettaa hyvinkin korkeita tavoitteita pyrkiessään niitä kohti. Sen sijaan hän ei tavoittele asioita, jotka sotivat hänen omia arvojaan vastaan ­– ei edes silloin, vaikka muiden mielestä niin pitäisi tehdä ollakseen tärkeä ja pätevä.

Itseensä armollisesti suhtautuva tietää omat rajansa mahdollisista suurista tavoitteista huolimatta.

2. Armollisuus ei tarkoita, että millään ei ole mitään väliä

Armollisuuteen liittyy läheisesti vastuun ja kohtuuden käsitteet. Sen sijaan siihen ei kuulu, että ollaan ja eletään kaiken aikaa kuin ellun kanat eikä välitetä mistään mitään. Sehän ei ole pitkässä juoksussa millään muotoa armollista vaan kääntyy melko nopeastikin armottomuudeksi ja vastuuttomuudeksi.

3. Itsemyötätunto on itsensä korostamista ja kamalaa itserakkautta

Se on tervettä itsensä rakastamista. Kun rakastaa ja pitää huolta itsestään, jaksaa rakastaa ja pitää huolta myös toisista. Lopen uupunut ja raihnainen ei ole kovin suureksi avuksi ympäristölleen, vaikka ympärillä olisi kuinka rakkaita ja tärkeitä ihmisiä.

 

Kun ihminen suhtautuu itseensä myötätuntoisesti, hän ei pelkää kohdata omaa epätäydellisyyttään. Hän on rohkeampi hyppäämään uuteen eikä hänelle ole epäonnistuminenkaan maailmanloppu, ainakaan kovin kauan. Myötätunnon voimalla hän nostaa päänsä ylös ja kipuaa itseään ja toisia rakastaen ylös kuopasta kohti uusia haasteita.

 

 

Äitiyttä ei voi suorittaa

Kasvattamisesta voi tehdä suorituksen, jota toteuttaa tarravihkoilla, pelikielloilla, tikkareilla, kehuilla ja kielloilla. Äitiys sen sijaan on jotain paljon enemmän.

Äitiys on kaikkea sitä mitä elämä pitää sisällään sen jälkeen, kun perheeseen on saapunut lapsi tai lapsia, ja se muuttuu koko ajan. Ihminen kasvaa lastensa mukana, jos on kasvaakseen. Ihminen kasvaa myös ilman lapsia, jos on kasvaakseen. Siksi äitiyskin on muotoaan muuttavaa ja kaiken aikaa liikkeessä olevaa. En ole tänään samanlainen äiti kuin olin vuosi sitten.

Oma äitiyteni oli melko erilaista esikoisen kanssa mitä sen jälkeen, kun kuopukset syntyivät. Yhden lapsen äitinä olin tyytyväisempi itseeni ja lapseeni. Kun lapsia oli kolme, riittämättömyyden tunne alkoi olla vallitseva olotila. Siihen on alkanut tottua vuosien myötä, olen kasvanut sietämään epätäydellisyyttä paremmin.

Äitiys ei ole pullantuoksua eikä se ole huutamista, vaan äitiys on kaikkea sitä mitä tapahtuu, kun on alkanut äidiksi – eikä sitä voi suorittaa, sillä rakkautta ei vaan voi suorittaa.

PS. sama pätee isyyteen.

Kuka kaipaa totuutta?

Ihmiset tykkäävät sanasta totuus. Siinä on jotain turvallista. Se raamittaa, rajaa ja lokeroi asiat todeksi ja epätodeksi. Tähän asti kaikki on vielä aivan rauhanomaista. Totuudessa kuitenkin piilee vaara ja pahuus. Moni sota olisi jäänyt sotimatta ilman totuutta. Enkä puhu nyt faktoista tai valehtelusta. Kyse ei ole kummastakaan.

Ego kaipaa totuutta ja nimenomaan minun totuuttani, ei sinun, sillä sinun totuutesi on väärä ja väärin (ellei se ole samanlainen kuin minun). Ego tarvitsee selkeät raamit omalle totuudelleen ja pesäeron muiden totuuksiin, että sitä voi puolustaa – eläimille tyypillistä reviirikäyttäymistä ja oman reviirin puolustamista.

Historia kuin myös jo vuosi 2017 ovat osoittaneet, miten ihminen on helposti valmis katsomaan alaspäin, mustamaalaamaan, demonisoimaan ja teurastamaan toisia ihmisiä oman totuutensa nimissä. Olemme kummallinen eläinlaji, kun teurastamme valtoimenaan toinen toisiamme. “Ihminen on elukan ja enkelin äpärälapsi” twiittasi joskus Jari Sarasvuo. Totuudessa, jota ihmiset sanana lähtökohtaisesti arvostavat ja kunnioittavat asuu pahuuden siemeniä – yhtä paljon kuin ihmisessä itsessään eikä siltä pelasta ainakaan totuus.

Armosta on moneksi

Minkäänlaista kysymysrunkoa ei ollut olemassa, sillä en olisi tiennyt mitä kysyä. Siksi haastattelut alkoivat näin: Mitä sinulle tulee mieleen sanasta armo ja mitä se merkitsee elämässäsi? Tämän jälkeen ihmiset alkoivat kertoa ja nauhuri sai pyöriä kuta kuinkin tunnista kolmeen tuntiin.

Se miten ihmiset kokivat armon oli moniulotteista. Armosta paljastui valtavasti erilaisia puolia, kulmia ja kaaria. Kaikessa erilaisuudessaan eri näkökulmissa on silti jotain samaa.

”Armoa on, että ihminen voi muuttua”, lausuu Timo Purjo. Kasvu ja muutos ovat kantavia teemoja ja näkökulmia monissa armon poluissa.

Useassa polussa kasvuun liittyy myös vanhemmuus. Itselleni se on ollut kolmen pienen lapsen äitinä varsin iholla oleva asia jatkuvan riittämättömyyden kokemuksen kanssa – kolme lasta ja yksi syli. Onneksi meidän perheessä isän syli on runsain mitoin avoinna lapsille. En pienimmässä mielessänikään ajatellut vielä hetki sitten, että näkökulma jolla tulen kirjan kanssa julkisuuteen, tulisi olemaan vanhemmuuteen liittyvä.

Kun Armon kintereillä kirjassa yli 30 haastattelemaani henkilöä kertoo armon polustaan, minä kerron vastaavasti omani Helsingin sanomissa ja keihäänkärkenä toimii vanhemmuus – tuo armoton kipupisteeni, jonka kanssa olen paininut koko vanhemmuuteni ajan.

Tanja Sirviö pohtii kirjassa läpinäkyvyyttä; miten se peittää häpeän armon alle. Läpinäkyvyys ei syyllistä, ei tuomitse eikä paheksu ihmisen vajavaisia ja epätäydellisiä kohtia. Olen saanut nyt tulla läpinäkyväksi vanhemmuuden kipuni ja häpeäni kanssa Helsingin Sanomissa, valtakunnan ykkösmediassa, ja saanut siitä valtavan paljon positiivista palautetta ja samaistumiskokemuksia.

Kiitos.

 

Tunnottomuus

Kun on kohdannut liikaa asioita ja liian vähän mahdollisuuksia käsitellä ja työstää kokemuksiaan, on vaarana kadota tunteisiinsa tai kadottaa ne ja tulla tunnottomaksi. Mikään ei tunnu miltään, silloin kun on liikaa.

On mahdotonta surra, jos suru ei tunnu miltään ja on mahdotonta iloita, jos ilo ei tunnu miltään. Olen hetkittäin ajautunut tällaiseen tilaan, kun elämä on tarjoillut runsaskätisesti eri puoliaan. Ihmisen elämän laatu kuitenkin määräytyy pitkälti hänen kokemiensa tunteiden ja niihin suhtautumisen kautta.

Olen valtavan iloinen, aina kun pystyn suremaan ja liikuttumaan, milloin mistäkin asiasta. Maailmasta ei suremisen ja liikuttumisen aiheet lopu. Kasautunut ja käsittelemätön suru sen sijaan tekee ärtyneeksi, äkäiseksi ja tunnottomaksi.

On ilon aihe kun surettaa ja itkettää.