Millaisia ekologisia valintoja perhearjessa voi tehdä helposti?

Kun elää ruuhkavuosia kolmen lapsen kanssa, arki on pyöritystä, jossa aika on kultaa ja helppous hopeaa. Ekologiset valinnat vaativat usein enemmän tai vähemmän vaivaa ja siksi ne jäävät herkästi idean tasolle, päätymättä koskaan osaksi käytännön elämää.

Säikähtäneenä kuluneen kesän helteistä ja tuoreesta uutisesta, jonka mukaan vahvimpana jääalueena pidetty Grönlannin jäätikkö on sulanut olen alkanut miettiä omia valintojani entistä enemmän ekologisuuden kannalta. En voi kovin paljon kehuskella valinnoillani ja elämäntavallani. Omakotitalolähiössä asuminen ei ole varsinaisesti mikään ekologisuuden esikuva enkä todellakaan ole näissä asioissa minkään laatuinen edelläkävijä. Ehkä voin kuitenkin antaa jotain ideoita jolle kulle vastaavankaltaisessa elämäntilanteessa olevalle ja samoja asioita pohtivalle.

 

grass-1642986_640

Meidän perheen ympäristötekoja:

Palasaippua – olemme alkaneet ostaa palasaippuaa muovipulloihin paketoitujen suihkusaippuoiden sijaan.

Kosmetiikka- ja pesuainepaketit – Deodoranttia ja muuta kosmetiikkaa on saatavilla mm. Ruohonjuuressa muovipakettien sijaan pahvikuoriin paketoituina. Olen ollut oikein tyytyväinen pahviin pakattuun deodoranttiputkilooni. Pesuaineita löytyy perusmarketistakin pahviin pakattuna.

Puiden istutus – istutimme viime kesänä kaksi puuta takapihalle

Vaatteiden kierrätys – ostamme lapsille niin paljon kuin mahdollista kierrätettyjä vaatteita ja urheiluvälineitä. Aina aika ei riitä kirpputorien seuraamiseen ja jonkin verran tulee uutenakin ostettua. Aikuisten vaatteita voisimme ostaa selvästi enemmän kirpputoreilta, jos vain olisi aikaa. Meiltä jääneitä vaatteita ja tavaroita myyn kirpputoreilla ja vien UFF:n sekä Kontin kierrätyslaatikoihin.

Nahkakengät – tästä moni älähtää, mutta olen pyrkinyt ostamaan itselleni tekonahkan sijasta aitoja nahkakenkiä. Ne ovat kestävämpiä. En sitten tiedä, ovatko ne ympäristöystävällisempiä kokonaisuutena tarkasteltuna. Huomioin kestävyyden muutoinkin vaatteissa ja vältän extrahalpoja vaatteita, jotka kestävät parin pesun verran.

Krääsä – Olemme vähentäneet krääsän ostoa. Lapset eivät saaneet viime vappuna mm. heliumilmapalloja. Se aiheutti hieman pahaa mieltä, mutta asiasta selvittiin.

Yksi auto – Luovuimme toisesta autosta 10 vuotta sitten. Pääsääntöisesti emme ole kaivanneet toista autoa, mutta joskus logistiikkaa joutuu hieman sumplimaan, ei kuitenkaan niin paljon, että olisi tarpeen hankkia toista autoa. Yllättävän hyvin pärjää yhdellä autolla, kun omistaa lisäksi polkupyörän ja asuu alueella, jossa kulkee busseja 1-3 kertaa tunnissa.

Kasvisruoka – parhaillaan rakennamme ruokavaliota enemmän kasvispainotteiseksi. Aikaisemminkin olemme syöneet arkiruokana mm. riisipuuroa, porkkana- ja pinaattilettuja, salaattia ja pinaattikeittoa.

Kangaskassi – opettelun alla on kangaskassin mukaanotto kauppareissuille. Liian usein tarvitsee vielä ostaa muovipussi, kun kangaskassi on päässyt unohtumaan kotiin.

Komposti – parhaillaan perheessämme on työn alla kompostin hankinta

En laita pahitteeksi, vaikka saisin lisää perhearkeen sopivia vinkkejä, kuinka lisätä ekologisuutta ja vähentää perheen hiilijalanjälkeä.

 

 

Advertisements

Monologi

Monologi, Oulun taiteiden yö 16.8.2018, Voimala 1889, Taru Hallikainen ja Eeva Maria al-Khazaali

Aloitimme prosessin viime talvena. Emme tunteneet toisiamme aikaisemmin. Tapasimme noin kerran kuukaudessa kahvilassa ja keskustelimme mm. vallasta, feminismistä, elokuvista, sanojen merkityksistä, ihmisen elämänkaaresta. Kirjoitustyön teimme molemmat omilla tahoillamme täysin vapaasti ja rajattomasti. Yhteiseksi teemaksi täsmentyi löytäminen. Performanssia harjoittelimme yhdessä kolmena päivänä ennen esitystä. Taiteiden yössä meillä oli yksi kokonaisuus ja kaksi monologia, jossa lausuimme molemmat vuorotellen omia tekstejämme.

Kuvan alla on minun osuuteni monologista jonkin verran lyhennettynä versiona.

cof

MONOLOGI

Olen keski-ikäinen, korkeastikoulutettu, diplomi-insinöörin puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ajan seitsenpaikkaisella Ford X-maxilla kello kahdeksaksi töihin.

Käyn keskusteluja ihmisyydestä, maailmankaikkeudesta, kaiken kattavasta energiasta, metaforista ja symboleista. Ohjeistan laittamaan ulkovaatteet naulakkoon ja syömään keittiön pöydän äärellä. Opetan sitomaan kengännauhat ja pyyhin kolme kertaa kaakaot pois suupielistä.

Rakastan kauneutta, estetiikkaa ja mystiikkaa– pinnan alla piileviä virtoja. Laitan Facebookiin kuvia keskiluokkaista elämää viettävän perheenäidin mielenmaisemasta. Sellaisia mistä toiset samanlaiset tykkäävät.

Tilanne on tämä – Nimenomaan vai onneksi ­– että on. Olen valtavirtaa suuressa massassa – siinä, jolla ja jossa valta on, sekä kädet, jotka tätä kehtoa keinuttavat.

Käytän kieltä, jossa elää valta, retoriikassa, semantiikassa, taidossa muotoilla, mieluiten palvelumuotoilla. Kielellä pääsee kulttuurin tavoille. Eikä se silti ole kaikille sama, silloinkaan kun on. Toisille enemmän kuin toisille, hapuilevaa etsimistä ja löytämistä, sanojen, kenkien, uimahousujen, legojen, valomiekkojen, mustikoiden, puolukoiden, kipukohtien, katseiden, haaveiden –etsimistä ja löytämistä.

Löysin vanhan päiväkirjan:

”Kävin tänään työni puolesta Harjavallan teollisuusalueella. Näin siellä tulikuumia pisaroita virtaamassa liukuhihnamaisen elämän meressä.

Se on 300 hehtaarin kokoinen suljettu alue, jossa on muun muassa rikkidioksidia tynnyreittäin. Siellä valmistetaan alumiinisulfaattia, happea ja kuparia. Pääsin näkemään, kuinka tulikuumaa kuparinestettä kuljetetaan 100 tonnia painavalla erikoisautolla. Kaikilla muilla autoilla on väistämisvelvollisuus siihen nähden. Kuparineste viedään aukealle, jossa on vieri vieressä samanlaisia kuumaa nestettä sisältäviä vateja. Niiden jokaisen yläpuolella on vesihana, josta valuu hiljaisella voimakkuudella vettä. Jos vesi valuisi lujempaa, tapahtuisi räjähdys. Vesi ei edes ehdi koskea kuparinesteen pintaa, kun se jo haihtuu kuumuuden voimasta. Oli hienoa päästä seuraamaan kuparin valmistamisen prosessia.

Pisaroita jotka jäivät elämään.”

Tuoreemmassa päiväkirjamerkinnässä kävin laskettelemassa Vuokatissa. Söin jauhelihakeittoa lounaaksi. Join myös minttukaakaon. Se kuuluu asiaan.

Olla tavanomainen. Vaikutelma siitä on tärkeää. Kun on tavanomainen, sitä voi rikkoa sopivasti, ei liikaa. Ihan niin kuin äiti voi olla epätyypillinen äiti, kunhan täyttää riittävästi tavanomaisen äidin kriteerit.

Tunnen itseni hieman hauraaksi tämän keskellä. Olen ja en ole. En ole, olen, tai en. Tasapainoilua suuressa virrassa omasta ytimestä käsin. Että on uskollinen laumalleen sekä itselleen.

Tekee mieli sanoa:

Jumala,

Tuntuu kuin katselisit maailmaa

Kaksiteholasien takaa

Meille olet antanut usvaiset sukelluslasit

Ettei valo häikäise liikaa.

Mutta minulla on uudet silmälasit. Ostin Optiholmista. Näen nyt paremmin. Kirjaimet suoristuvat ja terävöityvät. Tunnen energian kulkevan kirjaimista kieleen, sanoihin, jotka virtaavat ihmiseltä toiselle, liikuttaen sieluja, sitä jotakin meissä, joka kannattelee silloinkin, kun emme itse sitä ymmärrä tehdä – kun kuljemme väärään suuntaan, linkuttaen, umpihangessa tai kiitotiellä. Umpihangessa on parempi, siellä ei pääse yhtä pitkälle, jos valitsee väärin. Kiitoradalla ehtii ampaista itsensä kuuhun ennen kuin tajuaa tehneensä virheen. Paluumatka on silloin hemmetin pitkä. Umpihangessa sen sijaan voi tarpoa omia jälkiään pitkin takaisin, se on paljon helpompaa.

Minun on hyvä olla. Olen oppinut jotain, enkä edes tiedä mitä. On kadonnut jotain, joka oli hyvän esteenä, niin kuin puu keskellä tietä joka esti matkanteon, etenemisen.

Minulla on ollut sellainen taakka, verenperintönä, että olen ollut vahva. Itkenyt hiljaa hihaan ja hihan alle, sieltä sydämeen, tuhkannut puolet,

itsestäni,

Olen hyppinyt, vaikka en ole tiennyt miksi ja kenen tahtiin. Useimmiten jotenkin väärällä tavalla, väärään aikaan, muutoin väärällään.

Joskus olen hyppinyt niin paljon, että väsymyksen kourissa ilokin on ollut taakka ja päivänkakkaran valkoinen valo liian häikäisevä.

Kun sinnittelee saattaa pysyä kasassa, vaikka kasassa pysyminen tarkoittaa kaiken jatkumista ennallaan. On helpompaa mennä rikki vähintään sen verran, että joutuu arpeutumaan. Mieluiten luomaan uuden nahkan, luuta myöten, että voi löytää itseään syvyyksistä käsin – onnensa, ilonsa, rauhansa, ihan oman eikä opettajansa. Kun nuotit on poistettu viivastolta ja sävel lakannut soimasta, tyhjyys saapuu, rakentaa uusia nuotteja, oikeassa tahdissa, oikeaan aikaan, omaa säveltäni, kuitenkin yhdessä.

Mitä enemmän menee rikki, sitä enemmän on mahdollista löytää. Ja vaikka ehjäksi ei tule enää koskaan, sitä ei edes kaipaa.

Kiitos kysymästä, jos saan valita, otan tämän rikkinäisen elämän. Siinä minun on hyvä olla.

Palataan alkuun. Menneisyyteen. Kun aloitin koulun, ensimmäisen luokkani opettaja oli nimeltään Rauha. Sukunimi Jäppinen.

Rauha Jäppinen.

Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kiharat, sellaisen lyhyenlännän pyöreän naisen kiharapehko. Rauha soitti pianoa. Siinä ne olivatkin, tärkeimmät muistoni koulun aloituksesta.

Olen nyt yli neljäkymmentävuotias ja ehtinyt kulkea läpi oman lapseni ensimmäisen kouluvuoden. Toukokuun viimeiseen viikkoon asti selvisimme puhtain paperein, minä sekä hän. Kunnes tuli viesti. Hän oli käyttäytynyt iltapäiväkerhossa huonosti, sanonut aikuisia laiskoiksi. Tehtäväni oli nuhdella häntä – peitetyn hymyni takaa. Hän katsoi minua syvälle silmiin aavistuksen kysyvästi. Olimme mukana näytelmässä – kukin omasta roolistamme käsin. Annan meille roolisuorituksista arvosanaksi kiitettävän. Selvisimme sittenkin puhtain paperein ensimmäisestä kouluvuodesta, kaikista sen rooleista ja harjoituksista, kuin myös ohjaustyöstä. Vastalahjaksi saimme mielenrauhaa; iloa ja keveyttä. Vaikka eihän mielenrauhaa voi lahjaksi saada. Vai voiko?

Mielenrauha.

En tiedä, mitä se tarkoittaa – muille.

Minulle se merkitsee olemassaolon harmoniaa, kun kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten päin honkia asiat ovat tai eivät ole, sellaista pyhyyden läsnäolon kokemista päivittäisen elämän tekemisessä ja olemisessa: tässä ja nyt. Olemisen hyväksymistä sellaisena kuin se on, kuin myös räkäisiä neniä, kirkkaita silmiä, tuskaisia aamuherätyksiä, naurun kiljahduksia – rohkeutta olla omassa elämässä ilman haaveita ja haaveilla suuria. Kasvaa äidiksi lastensa jalanjäljissä. Heidän jotka taivuttavat minusta joustavan, opettavat mitä on rakastaa silloinkin, kun vihaa.

Esitän toiveita elämälle. Kun ne saapuvat postipaketissa, olen jo toisaalla haluamassa muuta, sillä toivomukset saapuvat myöhäisellä lennolla avaruuden toiselta laidalta, jostain linnunradan reunamilta. Mutta ne tulevat – tiedän sen. Lahjoitan lapsilleni tämän perimätiedon: Toivomus on uskon helmivati. Niillä on tapana sanoa, että ei haaveilla elä, että tulee nälkä, lukeudun hetkittäin niihin. Jalkojen on kosketettava maata, joko paljain jaloin, sukkasillaan, tennareissa, ei väliä, kunhan koskettaa. Kosketus on ihmisen hyvinvoinnille tärkeää. Suomalaiset koskettavat vähän, mutta paljon maata. Ilman uskoa nälkä kuitenkin vain kasvaa eikä täyttymys tule koskaan, vaikka söisi kokonaisia luomupuutarhoja tai miljoonia.

Joskus luulin, että on helpompaa kastella kaverin kukkia kuin kasvattaa omia. Vaatii aikaa totutella puutarhurin rooliin. Siihen, että kaikki hyvä kasvaa ja iloaan voi sietää.

@copyright Taru Hallikainen

Minäkö mukava?

Muistan, kun palasin työelämään usean vuoden kotiäitiyden jälkeen. Huomioni kiinnittyi työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa runsaasti viljeltyyn sanaan ”mukava”. Ihmisiä analysoitiin sen pohjalta, olivatko he mukavia vai eivät. Ymmärsin viimeistään tuolloin, kuinka tärkeää onkaan olla mukava (enkä sitä siitä huolimatta läheskään aina ole). Mitä mukava sitten tarkoittaa? Eri kulttuureissa se tarkoittaa hieman erilaista käyttäymistä, mutta ohessa pieni kokoama, mitä se muun muassa tarkoittaa suomalaisessa kulttuurissa:

1.Samaa mieltä olemista ja jos ei olekaan samaa mieltä niin siitä ei ainakaan saa kertoa ääneen. Vanha viisaus ”asiat riitelevät eivät ihmiset” ei nimittäin päde kovinkaan hyvin kulttuurissamme. Ihmiset identifioidaan usein heidän mielipiteidensä perusteella yleensä siten, että kanssani saman mielipiteen omaavat henkilöt ovat mukavia ja kaikki muut enemmän tai vähemmän ilkeitä ja inhottavia. (Huom! Omat mielipiteeni tuppaavat vaihtumaan, kun saan lisää tietoa ja näkökulmia asioista, joskus ne saattavat vaihtua viikoittain, joskus vähän harvemmin ja tämä saattaa olla hämmentävää.)

2. Toinen mukavuuden kriteeri on, että ei kerro ääneen eikä ainakaan suoraan, jos joku asia vituttaa. Kissoja ei nosteta pöydille ja virtahepojen annetaan olla olohuoneissa tai muutoin ei ole yhtään mukavaa. Esimerkiksi jos vaikka toiset kohtelevat passiivis-aggressiivisesti (mikä on ihan sallittua) , mukava ihminen ei kerro, että se ottaa häntä päähän. Jos vaikka päättäisikin mainita asiasta, mikä ei kyllä ole missään olosuhteissa yhtään mukavaa niin missään tapauksessa asiasta ei saa sanoa ärtyneesti vaan oma havainto on tuotava esille nöyrän epäilevästi ja epävarmasti ilman minkäänlaisia suuria tunteita.

3. Ylipäätään suomalaisessa kulttuurissa mukavan ihmisen elämän repertuaariin eivät kuulu suuret tunteet paitsi jos on diagnisoitu adhd ja sekin on hieman kyseenalaista (adhd ylipäätään on kyseenalainen, vähän höpöhöpöä koko juttu).

4. Erityisen mukava on kiltti ihminen, joka tekee toisten puolesta enemmän kuin jaksaisikaan. Se kuitenkin kannattaa, sillä hän saa sosiaalisen hyväksynnän ja mukavan ihmisen maineen siitä huolimatta, että hän selän takana toisaalla puhuisi paskaa suut ja silmät täyteen ja haukkuisi kaikki muut laiskoiksi ja itsekkään omahyväisiksi.

5. Mukava ihminen ei ajattele kovin syvällisesti tai ei ainakaan kerro siitä muille, sillä syvällinen ajattelu on useimmiten aika raskasta eikä ollenkaan mukavaa.

5. Mukava ihminen hymyilee ja on hyvällä tuulella, mutta ei hymyile kuitenkaan liikaa eikä ole liian hyvällä tuulella, sillä sellainen alkaa aika pian ärsyttää, etenkin jos itsellä on menossa sadas huono päivä putkeen.

 

Mukavaa päivänjatkoa sinulle blogini lukija! 🙂

Myönteistämällä pitkävihaisesta saa tunteissaan kestävän ja surkeasta hillityn

Tilasin Suomen Psykologisesta Instituutista Myönteistäjä-kortit. Korttien idea on, että toisella puolella on negatiivissävytteinen ilmaus ja toisella puolella samaan asiaan viittaava asia ilmaistuna kauniimmin ja myönteisemmin.

Korttien kerrotaan sopivan työhön, itseopiskeluun, lahjaksi tai vapaa-aikaan. Paketti kolahti postilaatikkoon viime viikolla ja innoissani aloin tutkia saamaani postia. Huomasin korttien herättävän minussa paitsi ihastusta, myös hämmennystä ja huvitusta

davdav

En voinut välttyä ajatukselta, kuinka kiinnostavaa olisi tavata korttien laatijat ja tietää heidän mielenlaadustaan ja elämästään hieman enemmän. Ajatuksen innoittamana kirjoitin alla olevan itse keksimäni, täysin kuvitteellisen ja ironisen analyysin aiheesta.

(Huom. Korttien laatijoiden ratkaisuihin on oletettavasti ja todennäköisesti vaikuttaneet muutkin seikat kuin heidän henkilökohtainen elämänsä ja mielenlaatunsa)

Tyhmä – maanläheinen: he eivät äänestä ainakaan keskustapuoluetta

Hermostuva – reaaliajassa reagoiva: he harrastavat mindfulnessia ja ovat läsnä tässä hetkessä.

Ahdasmielinen – Jämpti, Tarkka: he lukevat Raamattua kirjaimellisen tarkasti

Vittumainen – vaikuttava, unohtumaton: he tietävät miltä tuntuu, kun naama jää mieleen

Hirveä – mieleenpainuva: he ovat syöneet kerran hirveä

Riidankylväjä – Ilmaa puhdistava: heillä on toisinaan asioita hampaankolossa

Kauhea – Tunteita herättävä, pysäyttävä: he ovat saaneet taaperonsa kiinni koirankakan syömisestä ja vessaharjan nuolemisesta

Raadollinen – realisti: he tietävät millaista on, kun raahautuu päivästä toiseen

Kiukkuinen – ilmaisuvoimainen: he pitävät hevimetal-musiikista

Omahyväinen – alemmuuskompleksilta välttynyt: heillä ei ole huonon itsetunnon päiviä

Pyrkyri – valveutunut, yritteliäs: heidän lempisanontansa on yrittänyttä ei laiteta

Syyllistävä – omatuntoja herättelevä: heillä on ehkä omatunto

Itsekäs – valveutunut: he ovat trenditietoisia

Epärehellinen – normeja soveltava: he ovat piipahtanut ulkomailla ja tietävät, että normit ovat kulttuurisidonnaisia

Kaoottinen- kaavoihin kangistumaton: kaavat ovat ompelemista varten

Kateellinen- tarkkanäköinen, toisten menestyksestä tietoinen: heidän saattaisi olla tarpeen käydä optikolla.

Juoppo – nautiskelutaitoinen: tuota noin

 

Muotokuvarunoilija katsoo sieluusi

Emme olleet tavanneet aiemmin, emme tunteneet toisiamme, kun tämä hämmästyttävä runoilija luki minua ja elämänhistoriaani kuin avointa kirjaa.

Runomuotokuva on toisen näkemys ihmisestä. Se on taidetapahtuma, joka syntyy kahdenkeskisessä hetkessä. Muotokuvarunoilija kirjoittaa runon ihmisestä siten kuin tämän näkee, sielusta sieluun.

Tämä oli hieno kokemus. Kiitos Milla!

                  Tarulle

Puhutaan että kevät kutsuu

Tanssimaan ja laulamaan

Iloitsemaan ja nauramaan.

Sinä olet lempeä poikkeus,

joka tanssit läpi elämän

ja etsit uusia askelia

keskeltä roudan,

kuolleen maan ja kylmimmän jään.

Kuinka askeleesi ovatkaan vahvoja!

Kitket kyyneleitä kuin rikkaruohoja,

kun ne ovat käyneet tarpeettomiksi.

Valjastat hymyn energian tasolle,

jolla ei ole rajoja

eikä portteja.

Olet vapaa kulkemaan.

 

Milla Jääskö juurtuneena.blogspot.fi 27.4.2018

kukkakuva

 

Kuinka kasvaa isommaksi?

Ihminen on koko ajan vaarassa olla tai muuttua pikkusieluiseksi narisijaksi, ainakin näillä ulottuvuuksilla. Mitä pienempi ja turvallisempi oma piiri on, sitä enemmän elämästä on mahdollista löytää nillityksen aiheita. Kaikenkarvaisista turhanpäiväisistä ja huonosti hoidetuista asioista nillittäessä suhteellisuudentaju tuppaa katoamaan. Kylkiäisenä saman kohtalon kokee myös arvostus itseä ja toisia kohtaan. Tällainen henkinen ilmasto on herkkua paitsi kateudelle myös itsestäänselvyyksille – puhdas vesi, viemärijärjestelmä, peruskoulu – kukapa niitä arvostaisi näillä leveleillä –ne vain ovat – niin kuin itsestäänselvyyksillä on tapana vain olla. Kun jostakin asiasta tulee itsestäänselvyys, se kadottaa arvonsa.

pexels-photo-325702Vaikka kiitollisuus onkin aavistuksen verran loppuun kulutettu sana, eikä kaikesta jaksa olla kiitollinen, ainakaan silloin kun väsyttää ja elämä tarjoilee litsareita, on kiitollisuus kuitenkin kaiken  kunnioituksen ja sen sisältämän viisauden arvoista. Se pitää itsestäänselvyydet loitolla. Kiitollisuus antaa ihmisille ja asioille niille kuuluvan arvon ja ylläpitää suhteellisuudentajua.

Kiitollisuus kasvattaa meistä isompia.

 

 

 

Häpeäänsä ei pääse pakoon

Olen viime aikoina pohtinut monia asioita, jotka hävettävät minua. Itse tekemiäni asioita. Teoistani tai puheistani voi olla aikaa jo vuosia, ja ihan viime vuonnakin tuli tehtyä ja sanottua monta asiaa, jotka nyt hävettää.

Tämän lisäksi olen hävennyt tyhjän pään –syndroomaa (itse keksimäni diagnoosi). Minulla ei ole enää oikein mitään fiksua sanottavaa. Pää on tyhjä enkä jaksa miettiä yhteiskunnan epäkohtia tai universumin olemusta. Tunnen oloni tyhmäksi. Luenkin aivan liian vähän, jotta voisin oppia ja luoda jotain uutta.

Tänä aamuna avatessani puhelimen ja katsoessani sosiaalisen median kuulumisia, huomasin että Jari Sarasvuo oli puhunut #aamulenkki valmennuksessaan häpeästä. Hän oli puhunut myös minusta.

Koska tarvitsen unta noin yhdeksän tuntia yössä ollakseni elävien kirjoissa, ja edes vähän terävänä, en herää klo 4 lenkkeilemään ja kuuntelemaan Jari Sarasvuota. Kun herään, lähden töihin ja töissä en pysty kuuntelemaan podcasteja enkä juuri muutakaan, sillä huomioni ja läsnäoloni ovat asiakkaita varten. Jarin aamulenkkisessiot ovat todellakin aamulenkkejä, sillä ne ovat kuunneltavissa kello neljästä alkaen ja pyyhkiytyvät pois kello 12 eikä niitä pääse enää sen jälkeen kuuntelemaan.

Missasin ikuisiksi ajoiksi lähetyksen, jonka kuulivat tuhannet ihmiset ja josta sain monilta palautetta. Vaikka olen otettu hänen minulle antamastaan huomiosta, minua myös vähän harmittaa ja hävettää. Olisihan minun pitänyt olla kuulolla aamulenkin suhteen, vaikka minulle ei sellaista velvoitetta mihinkään ole kirjattukaan.

Häpeäänsä ei näköjään pääse pakoon – häpeän aihe, muoto ja voimakkuus vain vaihtelevat.

(Tämän kirjoituksen motivaattorina toimii paitsi häpeä, myös ilo saamastani kannustuksesta ja huomiosta jota sitäkin voi hävetä.)