Äitiyttä ei voi suorittaa

Kasvattamisesta voi tehdä suorituksen, jota toteuttaa tarravihkoilla, pelikielloilla, tikkareilla, kehuilla ja kielloilla. Äitiys sen sijaan on jotain paljon enemmän.

Äitiys on kaikkea sitä mitä elämä pitää sisällään sen jälkeen, kun perheeseen on saapunut lapsi tai lapsia, ja se muuttuu koko ajan. Ihminen kasvaa lastensa mukana, jos on kasvaakseen. Ihminen kasvaa myös ilman lapsia, jos on kasvaakseen. Siksi äitiyskin on muotoaan muuttavaa ja kaiken aikaa liikkeessä olevaa. En ole tänään samanlainen äiti kuin olin vuosi sitten.

Oma äitiyteni oli melko erilaista esikoisen kanssa mitä sen jälkeen, kun kuopukset syntyivät. Yhden lapsen äitinä olin tyytyväisempi itseeni ja lapseeni. Kun lapsia oli kolme, riittämättömyyden tunne alkoi olla vallitseva olotila. Siihen on alkanut tottua vuosien myötä, olen kasvanut sietämään epätäydellisyyttä paremmin.

Äitiys ei ole pullantuoksua eikä se ole huutamista, vaan äitiys on kaikkea sitä mitä tapahtuu, kun on alkanut äidiksi – eikä sitä voi suorittaa, sillä rakkautta ei vaan voi suorittaa.

PS. sama pätee isyyteen.

Kuka kaipaa totuutta?

Ihmiset tykkäävät sanasta totuus. Siinä on jotain turvallista. Se raamittaa, rajaa ja lokeroi asiat todeksi ja epätodeksi. Tähän asti kaikki on vielä aivan rauhanomaista. Totuudessa kuitenkin piilee vaara ja pahuus. Moni sota olisi jäänyt sotimatta ilman totuutta. Enkä puhu nyt faktoista tai valehtelusta. Kyse ei ole kummastakaan.

Ego kaipaa totuutta ja nimenomaan minun totuuttani, ei sinun, sillä sinun totuutesi on väärä ja väärin (ellei se ole samanlainen kuin minun). Ego tarvitsee selkeät raamit omalle totuudelleen ja pesäeron muiden totuuksiin, että sitä voi puolustaa – eläimille tyypillistä reviirikäyttäymistä ja oman reviirin puolustamista.

Historia kuin myös jo vuosi 2017 ovat osoittaneet, miten ihminen on helposti valmis katsomaan alaspäin, mustamaalaamaan, demonisoimaan ja teurastamaan toisia ihmisiä oman totuutensa nimissä. Olemme kummallinen eläinlaji, kun teurastamme valtoimenaan toinen toisiamme. “Ihminen on elukan ja enkelin äpärälapsi” twiittasi joskus Jari Sarasvuo. Totuudessa, jota ihmiset sanana lähtökohtaisesti arvostavat ja kunnioittavat asuu pahuuden siemeniä – yhtä paljon kuin ihmisessä itsessään eikä siltä pelasta ainakaan totuus.

Armosta on moneksi

Minkäänlaista kysymysrunkoa ei ollut olemassa, sillä en olisi tiennyt mitä kysyä. Siksi haastattelut alkoivat näin: Mitä sinulle tulee mieleen sanasta armo ja mitä se merkitsee elämässäsi? Tämän jälkeen ihmiset alkoivat kertoa ja nauhuri sai pyöriä kuta kuinkin tunnista kolmeen tuntiin.

Se miten ihmiset kokivat armon oli moniulotteista. Armosta paljastui valtavasti erilaisia puolia, kulmia ja kaaria. Kaikessa erilaisuudessaan eri näkökulmissa on silti jotain samaa.

”Armoa on, että ihminen voi muuttua”, lausuu Timo Purjo. Kasvu ja muutos ovat kantavia teemoja ja näkökulmia monissa armon poluissa.

Useassa polussa kasvuun liittyy myös vanhemmuus. Itselleni se on ollut kolmen pienen lapsen äitinä varsin iholla oleva asia jatkuvan riittämättömyyden kokemuksen kanssa – kolme lasta ja yksi syli. Onneksi meidän perheessä isän syli on runsain mitoin avoinna lapsille. En pienimmässä mielessänikään ajatellut vielä hetki sitten, että näkökulma jolla tulen kirjan kanssa julkisuuteen, tulisi olemaan vanhemmuuteen liittyvä.

Kun Armon kintereillä kirjassa yli 30 haastattelemaani henkilöä kertoo armon polustaan, minä kerron vastaavasti omani Helsingin sanomissa ja keihäänkärkenä toimii vanhemmuus – tuo armoton kipupisteeni, jonka kanssa olen paininut koko vanhemmuuteni ajan.

Tanja Sirviö pohtii kirjassa läpinäkyvyyttä; miten se peittää häpeän armon alle. Läpinäkyvyys ei syyllistä, ei tuomitse eikä paheksu ihmisen vajavaisia ja epätäydellisiä kohtia. Olen saanut nyt tulla läpinäkyväksi vanhemmuuden kipuni ja häpeäni kanssa Helsingin Sanomissa, valtakunnan ykkösmediassa, ja saanut siitä valtavan paljon positiivista palautetta ja samaistumiskokemuksia.

Kiitos.

 

Tunnottomuus

Kun on kohdannut liikaa asioita ja liian vähän mahdollisuuksia käsitellä ja työstää kokemuksiaan, on vaarana kadota tunteisiinsa tai kadottaa ne ja tulla tunnottomaksi. Mikään ei tunnu miltään, silloin kun on liikaa.

On mahdotonta surra, jos suru ei tunnu miltään ja on mahdotonta iloita, jos ilo ei tunnu miltään. Olen hetkittäin ajautunut tällaiseen tilaan, kun elämä on tarjoillut runsaskätisesti eri puoliaan. Ihmisen elämän laatu kuitenkin määräytyy pitkälti hänen kokemiensa tunteiden ja niihin suhtautumisen kautta.

Olen valtavan iloinen, aina kun pystyn suremaan ja liikuttumaan, milloin mistäkin asiasta. Maailmasta ei suremisen ja liikuttumisen aiheet lopu. Kasautunut ja käsittelemätön suru sen sijaan tekee ärtyneeksi, äkäiseksi ja tunnottomaksi.

On ilon aihe kun surettaa ja itkettää.

Olen sinua vaatimattomampi

Otsikko sisältää vertailua minun ja muiden välillä. Olen sosiaalistunut siltä osin heikosti suomalaiseen kulttuuriin, jossa vaatimattomuus on hyve, että välttämättä otsikon väite ei pidä paikkaansa.

Itsetunto pohjautuu vertailuun

Kristin Neff on tutkinut itsemyötätuntoa ja itsetuntoa ja havainnut, että itsetunto pohjautuu perimmiltään vertailuun. Sen vuoksi hyväkään itsetunto ei ole ihmiselle pelkästään hyväksi. Hyvä itsetunto suojaa ihmistä monilta asioilta mm. ankaralta itsekritiikiltä, joka taas altistaa masennukselle ja tyytymättömyydelle. Samalta asialta suojaa kuitenkin myös itsemyötätunto. Siihen ei liity vertailua, eikä paremmuuden tai huonommuuden tunteita suhteessa toisiin, kuten itsetuntoon läheisesti liittyy.

Ihmisten luontainen taipumus, jota itsetunnon olemus vahvistaa, on tarve kokea olevansa muita parempi, hauskempi, älykkäämpi ja mukavampi. Psykologit kuvaavat tätä taipumusta ”alaspäin suuntautuvana vertailuna”, jossa toiset nähdään kielteisessä valossa, että voi tuntea itse ylemmyyttä:

“Onhan sinulla asiat hyvin elämässäsi ja olet onnistunut saavuttamaan monia hienoja asioita, mutta hiuksesi ovat jo harmaantuneet ja kasvoillasi on runsaasti ryppyjä, toisin kuin minulla.”

Ihmisyydessä ei kuitenkaan pohjimmiltaan ole kyse siitä, onko muita parempi, vaan siitä, että on mahdollisuus kokea ja tuntea laajan kirjon elämään liittyviä ja sitä rikastuttavia kokemuksia ja asioita. Jokainen ihminen kokee laajalti erilaisia tunteita, onnea ja kärsimystä elämässään. Se on yhteistä kaikille ihmisille.

Erilaisuudesta samanlaisuuteen

Itsemyötätuntoinen ihminen kokee ennemminkin olevansa osa muita, sen sijaan että vertailisi itseään muihin. Hän tiedostaa olevansa ainutlaatuisuudestaan huolimatta useimmissa asioissa tavallinen keskitason kulkija ja kokee sen tyytyväisyyttä tuottavana asiana elämässään. Kokemus samanlaisuudesta ja yhtäläisyyksistä toisten kanssa avaa sydäntä pois yksinäisyyden ja erilaisuuden harhasta. Keskittyminen erojen sijasta yhtäläisyyksiin, voi vaikuttaa dramaattisesti tunnekokemuksiin. Ymmärrys jaetusta ihmisyydestä on parantava ja myötätuntoa kasvattava kokemus. Se vähentää raja-aitoja ihmisten välillä sekä yksilön ja maailman välillä.

Itsemyötätuntoiselle ihmiselle ei ole suurtakaan väliä, onko hän vaatimattomampi, älykkäämpi, kyvykkäämpi, menestyneempi, mukavampi ja suositumpi. Hänen ei tarvitse kokea olevansa muita parempi tai huonompi. Hänelle väliä on sillä, että hän voi suhtautua itseensä ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kaikissa tilanteissa, silloinkin, ja erityisesti juuri silloin, kun kaikki on omaa syytä.

Miltä sinun väsymyksesi näyttää?

Yle uutisoi toissapäivänä, että suomalaiset ovat väsyneitä, niin väsyneitä, että se voi vaikuttaa kansakuntamme kykyyn toimia. Väsymyksen suuren roolin huomaa melko helposti myös kuluttajille suunnatuista tuotteista ja palveluista, joissa tarjoillaan eri muodoissa lisää jaksamista ja pirteyttä.

Miltä sinun väsymyksesi näyttää? Miltä se tuntuu? Miltä se kuulostaa?

Minun väsymyksestäni syntyi 1,5 vuotta sitten tälläinen ääni:

 

Väsymys on rakkausvajaus

 

Väsymys on voimattomuus, velttous

kauniisti lattioita hipova muratti.

Piirongin päällä vettä vailla oleva kukka.

Kastelen reppanan, jospa se tokenisi.

Väsymys on liian pitkät yöt

ja päivät

nukkumatta

Väsymys on naapurin kaunis unikko

tekisi mieli kiskoa se irti mullasta.

 

Väsymys on maailma.

Olen liian väsynyt tähän.

Haluan syliin,

en jaksa ottaa omaani.

Tahdon kukkia, kevyitä kuin hempukka.

 

Kuuntele minua,

perkele sentään.

Vaikka olenkin vaiti ikimetsässä.

 

Väsymys on tabu.

Aion iskeä siihen kiinni, huutaa hiljaa kaikkialle lihansyöjäkasvin lailla.

Väsymys on tasapaino

Kukkivan mustikan

ilman lämpötila

Liikaa kylmää kyytiä vie orastavan marjan.

 

Väsymys on heikkous:

Jaksaa painaa pitkää päivää.

Olen ennemmin hullu kuin heikko.

 

Väsymys on hyvä hetki,

hellyyttä ja pieniä käsiä,

auringonkukan lailla hymyileviä suita.

 

Väsymys on innostus pienestä asiasta,

ennen murskaantumista suuren kiven alle.

Se on kivien välistä kasvavaa heinää.

Väsymys on pakenemista.

Halua kellua

lumpeenlehden lailla.

 

Taru Hallikainen

Mihin minä uskon

”Siilillä on piikit, linnulla on höyhenet, pupulla ja oravalla turkit pehmoiset.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.”

Uskon maailman ihmeisiin. Uskon myös tieteeseen, joka tutkii niitä.

Olen saanut elämältä paljon, ja myös kuolemalta. Minulla on vahvoja kokemuksia hetkistä, jolloin elämä ja kuolema syleilevät toisiaan. Ne ovat tieteen ulottumattomissa. Sellaisten ihmeiden äärellä olisi helppo muodostaa mielipide, johon alkaisi uskoa vakaasti. Minulla ei ole kuitenkaan kokemuksistani huolimatta mielipidettä elämän perimmäisistä asioista.

“En halua rajoittaa niitä valtavan hienoja kokemuksia lukkoon lyödyillä tulkinnoilla. Eläkööt ne minussa ja mielessäni vapaina, tutkittavina ja ihmeteltävinä.”

Tieteeseen uskovana ja elämän ihmeisiin avoimen uteliaasti suhtautuvana pohdin toki hyvinkin erilaisia vaihtoehtoja ja selityksiä. Mietin voisiko olla olemassa jotakin tiettyä perimmäistä vastausta, johon voisin uskoa. Olen päätynyt pohdinnoissani yhteen vastaukseen – on helpompi antaa hevosen ajatella tällaiset asiat, kun sillä on isompi pää.