Tämän bloggauksen aihepiiri on sen verran absurdi, että sanat saattavat olla näin ensi kertaa aiheesta blogatessani hieman hukassa, mutta tarkoituksena on löytää sanat ennemmin tai myöhemmin.
Filosofi Esa Saarisen opetuslapsi Frank Martela bloggasi hiljattain, miten positiiviset asiat ovat tärkeitä, mutta maailmassa on paljon hämmästyttäviä täysin absurdeja asioita, jotka ovat merkityksellisempiä. Positiivisia asioita on huomattavasti helpompi miettiä, sillä itselleni ainakin jos mietin liikaa elämän absurdiutta, herää äkkiä ajatus, voiko päässä alkaa surista. Onkohan ihmisellä olemassa jokin lajityypillinen tarve kokea hallitsevansa asioita ja ympäristöä siinä määrin, että elämän absurdiuden miettiminen aiheuttaa aika absurdin olon?
Tätä kaikkea miettiessä hoksasin miten luomme erilaisia tarinoita itsellemme, joita käytämme paitsi itseämme varten myös muita varten selittämään tekemiämme tekoja, ajatuksia, tunteita ja reaktioita sekä ylipäätään ympäröivää maailmaa. Tarinoiden tarkoitus on tehdä asioista jotenkin loogisia, hallittavia ja ymmärrettäviä, sillä elämä on todellisuudessa aivan liian absurdia ymmärrettäväksi.
Elämme paitsi omissa tarinoissamme myös muiden ihmisten tarinoissa. Sosiaalinen verkosto on toisten tarinoissa mukana olemista ja niihin osallistumista. Emme tietenkään ajattele asiaa tietoisesti tällä tavoin. Millaisissa tarinoissa sitten olemmekaan mukana? Millaisia rooleja meille on näissä tarinoissa annettu? Tiedätkö millaisten tarinoiden osa sinä olet ja millaisia rooleja sinulla niissä on? Toteutatko roolejasi tietoisesti tai tiedostamattomasti? Kapinoitko sinulle asetettuja rooleja vastaan? Vai oletko kuin rooleja ei olisikaan?
Tästä kaikesta herää kysymys, kuinka paljon ohjaamme itse elämäämme ja kuinka paljon olemme toisten ohjailtavissa? Paljon. Molempia. Tärkeintä lienee kuitenkin ohjata itse sitä, millaista tarinaa itselleen ja ympärilleen rakentaa ja kenen kaikkien ohjailtavana elämässään on, sillä emme ole saaria tai ajelehtivia lauttoja, silloinkaan kun siltä saattaa tuntua. Meitä ohjaa aina joku.
Estradilla by Taru Hallikainen 