Monologi

Monologi, Oulun taiteiden yö 16.8.2018, Voimala 1889, Taru Hallikainen ja Eeva Maria al-Khazaali

Aloitimme prosessin viime talvena. Emme tunteneet toisiamme aikaisemmin. Tapasimme noin kerran kuukaudessa kahvilassa ja keskustelimme mm. vallasta, feminismistä, elokuvista, sanojen merkityksistä, ihmisen elämänkaaresta. Kirjoitustyön teimme molemmat omilla tahoillamme täysin vapaasti ja rajattomasti. Yhteiseksi teemaksi täsmentyi löytäminen. Performanssia harjoittelimme yhdessä kolmena päivänä ennen esitystä. Taiteiden yössä meillä oli yksi kokonaisuus ja kaksi monologia, jossa lausuimme molemmat vuorotellen omia tekstejämme.

Kuvan alla on minun osuuteni monologista jonkin verran lyhennettynä versiona.

cof

MONOLOGI

Olen keski-ikäinen, korkeastikoulutettu, diplomi-insinöörin puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ajan seitsenpaikkaisella Ford X-maxilla kello kahdeksaksi töihin.

Käyn keskusteluja ihmisyydestä, maailmankaikkeudesta, kaiken kattavasta energiasta, metaforista ja symboleista. Ohjeistan laittamaan ulkovaatteet naulakkoon ja syömään keittiön pöydän äärellä. Opetan sitomaan kengännauhat ja pyyhin kolme kertaa kaakaot pois suupielistä.

Rakastan kauneutta, estetiikkaa ja mystiikkaa– pinnan alla piileviä virtoja. Laitan Facebookiin kuvia keskiluokkaista elämää viettävän perheenäidin mielenmaisemasta. Sellaisia mistä toiset samanlaiset tykkäävät.

Tilanne on tämä – Nimenomaan vai onneksi ­– että on. Olen valtavirtaa suuressa massassa – siinä, jolla ja jossa valta on, sekä kädet, jotka tätä kehtoa keinuttavat.

Käytän kieltä, jossa elää valta, retoriikassa, semantiikassa, taidossa muotoilla, mieluiten palvelumuotoilla. Kielellä pääsee kulttuurin tavoille. Eikä se silti ole kaikille sama, silloinkaan kun on. Toisille enemmän kuin toisille, hapuilevaa etsimistä ja löytämistä, sanojen, kenkien, uimahousujen, legojen, valomiekkojen, mustikoiden, puolukoiden, kipukohtien, katseiden, haaveiden –etsimistä ja löytämistä.

Löysin vanhan päiväkirjan:

”Kävin tänään työni puolesta Harjavallan teollisuusalueella. Näin siellä tulikuumia pisaroita virtaamassa liukuhihnamaisen elämän meressä.

Se on 300 hehtaarin kokoinen suljettu alue, jossa on muun muassa rikkidioksidia tynnyreittäin. Siellä valmistetaan alumiinisulfaattia, happea ja kuparia. Pääsin näkemään, kuinka tulikuumaa kuparinestettä kuljetetaan 100 tonnia painavalla erikoisautolla. Kaikilla muilla autoilla on väistämisvelvollisuus siihen nähden. Kuparineste viedään aukealle, jossa on vieri vieressä samanlaisia kuumaa nestettä sisältäviä vateja. Niiden jokaisen yläpuolella on vesihana, josta valuu hiljaisella voimakkuudella vettä. Jos vesi valuisi lujempaa, tapahtuisi räjähdys. Vesi ei edes ehdi koskea kuparinesteen pintaa, kun se jo haihtuu kuumuuden voimasta. Oli hienoa päästä seuraamaan kuparin valmistamisen prosessia.

Pisaroita jotka jäivät elämään.”

Tuoreemmassa päiväkirjamerkinnässä kävin laskettelemassa Vuokatissa. Söin jauhelihakeittoa lounaaksi. Join myös minttukaakaon. Se kuuluu asiaan.

Olla tavanomainen. Vaikutelma siitä on tärkeää. Kun on tavanomainen, sitä voi rikkoa sopivasti, ei liikaa. Ihan niin kuin äiti voi olla epätyypillinen äiti, kunhan täyttää riittävästi tavanomaisen äidin kriteerit.

Tunnen itseni hieman hauraaksi tämän keskellä. Olen ja en ole. En ole, olen, tai en. Tasapainoilua suuressa virrassa omasta ytimestä käsin. Että on uskollinen laumalleen sekä itselleen.

Tekee mieli sanoa:

Jumala,

Tuntuu kuin katselisit maailmaa

Kaksiteholasien takaa

Meille olet antanut usvaiset sukelluslasit

Ettei valo häikäise liikaa.

Mutta minulla on uudet silmälasit. Ostin Optiholmista. Näen nyt paremmin. Kirjaimet suoristuvat ja terävöityvät. Tunnen energian kulkevan kirjaimista kieleen, sanoihin, jotka virtaavat ihmiseltä toiselle, liikuttaen sieluja, sitä jotakin meissä, joka kannattelee silloinkin, kun emme itse sitä ymmärrä tehdä – kun kuljemme väärään suuntaan, linkuttaen, umpihangessa tai kiitotiellä. Umpihangessa on parempi, siellä ei pääse yhtä pitkälle, jos valitsee väärin. Kiitoradalla ehtii ampaista itsensä kuuhun ennen kuin tajuaa tehneensä virheen. Paluumatka on silloin hemmetin pitkä. Umpihangessa sen sijaan voi tarpoa omia jälkiään pitkin takaisin, se on paljon helpompaa.

Minun on hyvä olla. Olen oppinut jotain, enkä edes tiedä mitä. On kadonnut jotain, joka oli hyvän esteenä, niin kuin puu keskellä tietä joka esti matkanteon, etenemisen.

Minulla on ollut sellainen taakka, verenperintönä, että olen ollut vahva. Itkenyt hiljaa hihaan ja hihan alle, sieltä sydämeen, tuhkannut puolet,

itsestäni,

Olen hyppinyt, vaikka en ole tiennyt miksi ja kenen tahtiin. Useimmiten jotenkin väärällä tavalla, väärään aikaan, muutoin väärällään.

Joskus olen hyppinyt niin paljon, että väsymyksen kourissa ilokin on ollut taakka ja päivänkakkaran valkoinen valo liian häikäisevä.

Kun sinnittelee saattaa pysyä kasassa, vaikka kasassa pysyminen tarkoittaa kaiken jatkumista ennallaan. On helpompaa mennä rikki vähintään sen verran, että joutuu arpeutumaan. Mieluiten luomaan uuden nahkan, luuta myöten, että voi löytää itseään syvyyksistä käsin – onnensa, ilonsa, rauhansa, ihan oman eikä opettajansa. Kun nuotit on poistettu viivastolta ja sävel lakannut soimasta, tyhjyys saapuu, rakentaa uusia nuotteja, oikeassa tahdissa, oikeaan aikaan, omaa säveltäni, kuitenkin yhdessä.

Mitä enemmän menee rikki, sitä enemmän on mahdollista löytää. Ja vaikka ehjäksi ei tule enää koskaan, sitä ei edes kaipaa.

Kiitos kysymästä, jos saan valita, otan tämän rikkinäisen elämän. Siinä minun on hyvä olla.

Palataan alkuun. Menneisyyteen. Kun aloitin koulun, ensimmäisen luokkani opettaja oli nimeltään Rauha. Sukunimi Jäppinen.

Rauha Jäppinen.

Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kiharat, sellaisen lyhyenlännän pyöreän naisen kiharapehko. Rauha soitti pianoa. Siinä ne olivatkin, tärkeimmät muistoni koulun aloituksesta.

Olen nyt yli neljäkymmentävuotias ja ehtinyt kulkea läpi oman lapseni ensimmäisen kouluvuoden. Toukokuun viimeiseen viikkoon asti selvisimme puhtain paperein, minä sekä hän. Kunnes tuli viesti. Hän oli käyttäytynyt iltapäiväkerhossa huonosti, sanonut aikuisia laiskoiksi. Tehtäväni oli nuhdella häntä – peitetyn hymyni takaa. Hän katsoi minua syvälle silmiin aavistuksen kysyvästi. Olimme mukana näytelmässä – kukin omasta roolistamme käsin. Annan meille roolisuorituksista arvosanaksi kiitettävän. Selvisimme sittenkin puhtain paperein ensimmäisestä kouluvuodesta, kaikista sen rooleista ja harjoituksista, kuin myös ohjaustyöstä. Vastalahjaksi saimme mielenrauhaa; iloa ja keveyttä. Vaikka eihän mielenrauhaa voi lahjaksi saada. Vai voiko?

Mielenrauha.

En tiedä, mitä se tarkoittaa – muille.

Minulle se merkitsee olemassaolon harmoniaa, kun kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten päin honkia asiat ovat tai eivät ole, sellaista pyhyyden läsnäolon kokemista päivittäisen elämän tekemisessä ja olemisessa: tässä ja nyt. Olemisen hyväksymistä sellaisena kuin se on, kuin myös räkäisiä neniä, kirkkaita silmiä, tuskaisia aamuherätyksiä, naurun kiljahduksia – rohkeutta olla omassa elämässä ilman haaveita ja haaveilla suuria. Kasvaa äidiksi lastensa jalanjäljissä. Heidän jotka taivuttavat minusta joustavan, opettavat mitä on rakastaa silloinkin, kun vihaa.

Esitän toiveita elämälle. Kun ne saapuvat postipaketissa, olen jo toisaalla haluamassa muuta, sillä toivomukset saapuvat myöhäisellä lennolla avaruuden toiselta laidalta, jostain linnunradan reunamilta. Mutta ne tulevat – tiedän sen. Lahjoitan lapsilleni tämän perimätiedon: Toivomus on uskon helmivati. Niillä on tapana sanoa, että ei haaveilla elä, että tulee nälkä, lukeudun hetkittäin niihin. Jalkojen on kosketettava maata, joko paljain jaloin, sukkasillaan, tennareissa, ei väliä, kunhan koskettaa. Kosketus on ihmisen hyvinvoinnille tärkeää. Suomalaiset koskettavat vähän, mutta paljon maata. Ilman uskoa nälkä kuitenkin vain kasvaa eikä täyttymys tule koskaan, vaikka söisi kokonaisia luomupuutarhoja tai miljoonia.

Joskus luulin, että on helpompaa kastella kaverin kukkia kuin kasvattaa omia. Vaatii aikaa totutella puutarhurin rooliin. Siihen, että kaikki hyvä kasvaa ja iloaan voi sietää.

@copyright Taru Hallikainen

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s