Ota paikkasi!

Hyväksytkö sinä erilaisuuden? Nuori tyttöoletettu esitti tämän kysymyksen tänään silmiin katsoen, vilpittömin mielin minulle, hänelle täysin tuntemattomalle ihmiselle. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, kun kiiruhti jo jatkamaan tarinaansa. Hän oli tavannut ihmisen, joka hyväksyi. Se oli hänelle mullistava kokemus, mutta tarinalla ei ollut onnellista loppua tälläkään kertaa.

Sain koulupaikan, pääsin kouluun! Tuli toinen tyttöoletettu kertomaan riemusta hyppien vieressäni seisovalle aikuiselle. Oli helppo uskoa, että koulupaikkaa oli tavoiteltu ja odotettu kauan.

Kolmas nuori kertoi olevansa eläkkeellä, mutta hänellä oli suuri toive saada tehdä työtä. Hän arveli, että pystyisi tekemään 3-4 tunnin työpäiviä, mutta jatkoi samaan hengenvetoon, että ei hän pääsisi minnekään.

Osattomuus yhteiskunnasta, yksinäisyys, syrjäytyminen ja sivusta katsojan rooli ovat tuttuja kokemuksia monelle omakohtaisesti tai läheisen kautta.

Voin vain kuvitella aavistuksen laidasta, miltä tuntuu kuunnella syrjäytettynä, yksinäisenä ja osattomana eri puolilta versoavaa puhetta, jossa syyllistetään yksilöä itseään siitä, kun hän ei ole löytänyt ja saanut paikkaansa, eikä ole päässyt täysivaltaisesti osalliseksi yhteiskunnassa. Puhetta siitä, että on laiska sen lisäksi, kun ruoskii itseään muutoinkin, koska ei taaskaan kelvannut työhön, kouluun, työkokeiluun tai yhtään mihinkään. Puhetta siitä miten perustulo passivoittaa ja että kukaan ei tekisi työtä ilman raippaa ja rangaistuksia, kun ihminen itse haluaisi olla yhteiskunnan täysivaltainen, aktiivinen ja vastuullinen toimija enemmän kuin mitään muuta.

Jokaisella on oltava oikeus toimia yhteiskunnassa osallisena, aktiivisena ja vastuullisena jäsenenä. Meidän on muutettava asenteita ja luotava maailma, jossa syrjimättömyydelle on nollatoleranssi. Osallisuuden on oltava mahdollista jokaiselle ikään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, ihonväriin, vammaan, etnisyyteen, luonteenlaatuun tai mihinkään muuhun katsomatta.

On helppo sanoa ota paikkasi – todellisuudessa tie sinne on vielä pitkä, että jokaisella on konkreettinen mahdollisuus omaan paikkaansa tässä yhteiskunnassa, mutta tulevaisuus on meidän käsissämme.

”If you can dream it, you can do it.”

smartcapture

#otapaikkasi #osallisuus #syrjimättömyys #yhdenvertaisuus #vaalit2019 #feministinenpuolue #gopink 

Kun aika herättää kauhua – uupumuksen äärellä

Yhä useampi on kokenut uupumuksen. Kyse ei ole yksittäisistä ihmisistä vaan kulttuurisesta ilmiöstä. Suhde aikaan ja siihen kytkeytyvät vaatimukset ja odotukset ovat muuttuneet monelle ylitsepääsemättömiksi.

Palataan ajassa ensin 70 vuotta taaksepäin, jolloin ei tarvinnut erikseen järjestää ryhmäliikuntatunteja ja rentoutustuokioita. Elämä oli lähtökohtaisesti fyysistä. Vaatteet pestiin jokusen kerran vuodessa ja talot siivottiin kahdesti vuodessa – jouluksi ja juhannukseksi. Lapset kasvoivat muun elämän ohella sukujen, tilojen ja talojen siipien suojassa, joskin lapsikuolleisuus oli myös suurempaa. Lapset syntyivät osaksi sukua ja yhteisöä pienten perheyksiköiden sijaan. Aikuisia oli ympärillä, mutta lapsilähtöisestä kasvatuksesta ja intensiivisestä vanhemmuudesta ei ollut tietoakaan. Elämä oli työlästä ja täyttä, mutta silti omantahtista., jossa ehdittiin keittää kahvit yllätysvieraille ja naapurin Villelle.

2010- luvun tehokkuuden takomossa omantahtisuudelle ei ole varaa. Kiire lyö leimansa kaikkeen olemiseen ja tekemiseen työssä ja työn ulkopuolella. Elämä saattaa olla päivästä toiseen silkkaa kilpajuoksua ajan kanssa, selviytymistä työstä, velvollisuuksista ja harrastuksista. Koskaan ei ehdi tehdä omien kriteerien mukaista riittävän hyvää jälkeä. Riittämättömyyden tunne nakertaa sisintä työssä ja vapaa-ajalla. Kahvit juodaan juosten päivästä toiseen take away –kertakäyttökupeista. Olemiseen vaikuttaa läsnäolollaan kaikkein eniten jatkuva kiireen tuntu. Ihmiseltä ihmiselle ei niinkään ole aikaa, kohtaaminen ja kuuntelu muuttuvat rasitteiksi. Väsyneenä kiukuttaa, ymmärtää väärin ja tekee virheitä. Väsyneenä auttaminenkin on taakka ilon sijasta.

Kotvimisen vallankumous -teoksessa (Jenny Kangasvuo, Jonna Pulkkinen & Katri Rauanjoki, Karisto 2018) puhutaan leppoistamisen puolesta tehokkuuden ja suorittamisen palvomisen sijaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2011 tekemässä tutkimuksessa joka neljännellä työssäkäyvällä oli ilmennyt työuupumuksen oireita pelkästään kuluneen vuoden aikana.

Työelämän sirpaleisuus ja määräaikaiset työsuhteet vaativat, että työntekijänä on koko ajan oltava parhaimmillaan ja näytettävä kykynsä. On oltava hyvä ja parempi kuin muut. On kilpailtava, että saa säilyttää työpaikkansa, jos saa sittenkään. Samalla kuitenkin itsensä, muiden ja työn tuloksen kannalta on tärkeää olla mukava ja reilu tiimipelaaja, on oltava kykenevä tukemaan ja kannustamaan toinen toistaan. On venyttävä ja joustettava, oltava käytettävissä, sijaistettava tarvittaessa ja opeteltava koko ajan uutta. Että tämän kaiken jaksaa, on muistettava huolehtia omasta fyysisestä kunnosta ja riittävästä unesta – aikaa tulee liietä bodypumpiin ja rentoutustyhmiin osallistumiselle sen lisäksi, että on löydyttävä jokin ajallinen musta aukko, jolloin ehtii käyttää lasta hammaslääkärissä ja osallistua vasu-keskusteluun. Lisäksi on muistettava hankkia päiväkodin hiihtoretkeä varten uudet monot pieneksi jääneiden tilalle.

Eikä pidä unohtaa parisuhdettakaan tai pian tämä kaikki on vielä työläämpää.

Ratkaisu ei löydy ainoastaan yksittäisistä ihmisistä omissa kammioissaan selviytymässä, vaan kulttuurin muutoksesta, jossa on sijaa erilaisille elämäntavoille ja -rytmeille sekä ihmisten moninaisuudelle. Se löytyy kulttuurista jossa työpäivän ja -viikon pituuteen on mahdollista vaikuttaa realistisemmin itse omasta elämäntilanteestaan riippuen. Se löytyy kulttuurista, jossa talous ei ole itseisarvo, joka menee kaiken, ihmisten ja luonnon edelle, vaan jossa taloudella on välinearvo, jolla tuotetaan moninaista hyvinvointia.

 

Kirjoittaja on oululainen kolmen lapsen äiti, työelämävalmentaja ja tietokirjailija, joka tasapainoilee läsnäolon ja olottomuuden välimaastossa työssä, kotona ja niiden liepeille. 

Narsismia vai perheen elättämistä?

Heti kättelyssä määrittelen otsikossa esiintyvän ”narsismi”-sanan samanlaiseksi kuin se yleisessä kielenkäytössä ymmärretään: ihmiseksi joka on kylmä ja taitava manipuloija ja ajattelee kohtuuttoman paljon itseään toisten kustannuksella ja toisista välittämättä.

Täsmällisemmin määriteltynä on olemassa monenlaista narsismia, tervettä sekä epätervettä, mutta en puutu siihen nyt tämän enempää. Sen sijaan kirjoitan itsensä työllistäjistä.

Itsensä työllistäminen pienyrittäjänä, kevytyrittäjänä tai freelancerina on yksi työn tekemisen tapa. Jotta itsensä työllistäminen on mahdollista, muiden ihmisten on tiedettävä, että on olemassa ihminen, joka osaa ja tekee näitä tai noita asioita. Se vaatii markkinointia, verkostoitumista ja yhteydenottoja tahoihin, joiden itsensä työllistäjä ajattelee olevan potentiaalisia toimeksiantajia ja asiakkaita. Sosiaalinen media on oiva ja edullinen tapa kertoa itsestään ja työstään. Yksi ilmenemismuoto tälle näkyvyydelle ja markkinoinnille on henkilöbrändäys. Henkilöbrändäystä on helppo vastustaa, ainakin jos oman perheen leipä ei ole millään muotoa sidoksissa siitä. Henkilöbrändäystä tekevä ihminen voi myös saada herkästi narsismin leiman otsaansa sen sijaan, että häntä kiiteltäisiin taitavaksi oman työnsä markkinoijaksi.

koiraOlen itse markkinoinut kuluneen vuoden aikana omaa työtäni eri kanavissa, sosiaalisessa mediassa, nettisivuilla, blogeissa, perinteisessä mediassa, verkostoitumistilaisuuksissa, puhelimitse, sähköpostitse. Olen suunnattoman iloinen ja kiitollinen, että tekemäni työ on saanut näkyvyyttä ja poikinut samalla lisää työtä ja näkyvyyttä.

Joku voisi ajatella, että tämänkaltainen tekeminen on ihanaa ja imartelevaa näkyvyyden valokeilassa patsastelua, toki se on rehellisyyden nimissä joskus sitäkin. Minä myös todella nautin siitä, että minulla on mahdollisuus vaikuttaa ja muuttaa maailmaa. Vielä enemmän se on kuitenkin tietoisuutta, että on katseen ja tarkastelun kohteena, hyvässä sekä pahassa – juoruilujen, piikittelyjen, kannustusten ja ihmettelyjen kohde. Silloinkin kun haluaisi vain hautautua oman peiton alle, tai vaikka piiloutua koko sängyn alle, on tehtävä itseään näkyväksi ja altistettava kaikenkarvaiselle arvostelulle, jos haluaa saada perheelleen leipää pöytään vielä joulunakin. Vaikka kaikki tämä on antoisaa, on se myös kuluttavaa ja raskasta.

VAPAUTTA ON PIILOUTUA

Nyt kun itse olen tällä hetkellä pääsääntöisesti päivätyössä, jonne voin aamulla mennä ja illalla palata ilman, että minun tarvitsee kuuluttaa olemassaolostani koko maailmalle, rohkenin kirjoittaa tällaisen puolustuspuheen itsensä työllistäjille ja oman työnsä markkinoijille.

Kenties minäkin palaan vielä itsensä työllistäjäksi, todennäköisesti tulen kaipaamaankin sitä, mutta nyt nautin, että voin tehdä työtäni ihmisten katseilta piilossa. Etten saisi liian suuria vieroitusoireita muuttuneesta tilanteesta, teen edelleen silloin tällöin iltaisin ja viikonloppuisin työtä, josta tulen todennäköisesti kertomaan jatkossakin vähintään sosiaalisessa mediassa.

 

grass-1642986_640

Armollisuuteen liittyvien myyttien purkamista – armollisuus ei tarkoita vastuuvapautusta

  1. Armollisuus ei tarkoita olemattomia tai matalia tavoitteita

Itseensä ja toisiin armollisesti suhtautuva tavoittelee suuria ja pieniä asioita yhtä lailla kuin armottomatkin. Hänen tavoitteensa ovat ainoastaan punnitumpia. Hän tietää mikä on hänelle tärkeää ja merkityksellistä. Hän voi asettaa hyvinkin korkeita tavoitteita pyrkiessään niitä kohti. Sen sijaan hän ei tavoittele asioita, jotka sotivat hänen omia arvojaan vastaan ­– ei edes silloin, vaikka muiden mielestä niin pitäisi tehdä ollakseen tärkeä ja pätevä.

Itseensä armollisesti suhtautuva tietää omat rajansa mahdollisista suurista tavoitteista huolimatta.

2. Armollisuus ei tarkoita, että millään ei ole mitään väliä

Armollisuuteen liittyy läheisesti vastuun ja kohtuuden käsitteet. Sen sijaan siihen ei kuulu, että ollaan ja eletään kaiken aikaa kuin ellun kanat eikä välitetä mistään mitään. Sehän ei ole pitkässä juoksussa millään muotoa armollista vaan kääntyy melko nopeastikin armottomuudeksi ja vastuuttomuudeksi.

3. Itsemyötätunto on itsensä korostamista ja kamalaa itserakkautta

Se on tervettä itsensä rakastamista. Kun rakastaa ja pitää huolta itsestään, jaksaa rakastaa ja pitää huolta myös toisista. Lopen uupunut ja raihnainen ei ole kovin suureksi avuksi ympäristölleen, vaikka ympärillä olisi kuinka rakkaita ja tärkeitä ihmisiä.

 

Kun ihminen suhtautuu itseensä myötätuntoisesti, hän ei pelkää kohdata omaa epätäydellisyyttään. Hän on rohkeampi hyppäämään uuteen eikä hänelle ole epäonnistuminenkaan maailmanloppu, ainakaan kovin kauan. Myötätunnon voimalla hän nostaa päänsä ylös ja kipuaa itseään ja toisia rakastaen ylös kuopasta kohti uusia haasteita.

 

 

Armosta on moneksi

Minkäänlaista kysymysrunkoa ei ollut olemassa, sillä en olisi tiennyt mitä kysyä. Siksi haastattelut alkoivat näin: Mitä sinulle tulee mieleen sanasta armo ja mitä se merkitsee elämässäsi? Tämän jälkeen ihmiset alkoivat kertoa ja nauhuri sai pyöriä kuta kuinkin tunnista kolmeen tuntiin.

Se miten ihmiset kokivat armon oli moniulotteista. Armosta paljastui valtavasti erilaisia puolia, kulmia ja kaaria. Kaikessa erilaisuudessaan eri näkökulmissa on silti jotain samaa.

”Armoa on, että ihminen voi muuttua”, lausuu Timo Purjo. Kasvu ja muutos ovat kantavia teemoja ja näkökulmia monissa armon poluissa.

Useassa polussa kasvuun liittyy myös vanhemmuus. Itselleni se on ollut kolmen pienen lapsen äitinä varsin iholla oleva asia jatkuvan riittämättömyyden kokemuksen kanssa – kolme lasta ja yksi syli. Onneksi meidän perheessä isän syli on runsain mitoin avoinna lapsille. En pienimmässä mielessänikään ajatellut vielä hetki sitten, että näkökulma jolla tulen kirjan kanssa julkisuuteen, tulisi olemaan vanhemmuuteen liittyvä.

Kun Armon kintereillä kirjassa yli 30 haastattelemaani henkilöä kertoo armon polustaan, minä kerron vastaavasti omani Helsingin sanomissa ja keihäänkärkenä toimii vanhemmuus – tuo armoton kipupisteeni, jonka kanssa olen paininut koko vanhemmuuteni ajan.

Tanja Sirviö pohtii kirjassa läpinäkyvyyttä; miten se peittää häpeän armon alle. Läpinäkyvyys ei syyllistä, ei tuomitse eikä paheksu ihmisen vajavaisia ja epätäydellisiä kohtia. Olen saanut nyt tulla läpinäkyväksi vanhemmuuden kipuni ja häpeäni kanssa Helsingin Sanomissa, valtakunnan ykkösmediassa, ja saanut siitä valtavan paljon positiivista palautetta ja samaistumiskokemuksia.

Kiitos.

 

Miltä sinun väsymyksesi näyttää?

Yle uutisoi toissapäivänä, että suomalaiset ovat väsyneitä, niin väsyneitä, että se voi vaikuttaa kansakuntamme kykyyn toimia. Väsymyksen suuren roolin huomaa melko helposti myös kuluttajille suunnatuista tuotteista ja palveluista, joissa tarjoillaan eri muodoissa lisää jaksamista ja pirteyttä.

Miltä sinun väsymyksesi näyttää? Miltä se tuntuu? Miltä se kuulostaa?

Minun väsymyksestäni syntyi 1,5 vuotta sitten tälläinen ääni:

 

Väsymys on rakkausvajaus

 

Väsymys on voimattomuus, velttous

kauniisti lattioita hipova muratti.

Piirongin päällä vettä vailla oleva kukka.

Kastelen reppanan, jospa se tokenisi.

Väsymys on liian pitkät yöt

ja päivät

nukkumatta

Väsymys on naapurin kaunis unikko

tekisi mieli kiskoa se irti mullasta.

 

Väsymys on maailma.

Olen liian väsynyt tähän.

Haluan syliin,

en jaksa ottaa omaani.

Tahdon kukkia, kevyitä kuin hempukka.

 

Kuuntele minua,

perkele sentään.

Vaikka olenkin vaiti ikimetsässä.

 

Väsymys on tabu.

Aion iskeä siihen kiinni, huutaa hiljaa kaikkialle lihansyöjäkasvin lailla.

Väsymys on tasapaino

Kukkivan mustikan

ilman lämpötila

Liikaa kylmää kyytiä vie orastavan marjan.

 

Väsymys on heikkous:

Jaksaa painaa pitkää päivää.

Olen ennemmin hullu kuin heikko.

 

Väsymys on hyvä hetki,

hellyyttä ja pieniä käsiä,

auringonkukan lailla hymyileviä suita.

 

Väsymys on innostus pienestä asiasta,

ennen murskaantumista suuren kiven alle.

Se on kivien välistä kasvavaa heinää.

Väsymys on pakenemista.

Halua kellua

lumpeenlehden lailla.

 

Taru Hallikainen

Onko tämä itserakastelua?

 

Kertoessani itsemyötätunnon tärkeydestä ja ilmenemisestä, eräs keskustelija kysyi minulta ironisesti, onko tämä joku itserakastelujuttu. Vastasin, että jos aivan tarkkoja ollaan niin suomen kielessä sillä on hieman eri merkitys.

Myötätunto itseä kohtaan on kansainvälisesti melko uusi, mutta nopeasti kasvava ja tutkimuksilla todennettu näkökulma ihmisen hyvinvointiin. Se on taito, jota voi kehittää harjoittelemalla. Ensin on opittava tunnistamaan omat armottomat ajattelu- ja toimintatavat.

Itsemyötätunto on sitä, kun piru korvasi juurella kuiskaa ”surkimus” ja sinä vastaat takaisin ”olen riittävän hyvä”.

Itsemyötätunto on sitä, kun sallii itselleen luvan olla riittävä keskeneräisenä ja epätäydellisenä.

Itsemyötätunto on sitä, että ei suostu katumaan ja syyllistämään itseään loputtomasti tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Virheistä on hyvä ottaa opiksi vastaisuuden varalle, käydä asiat läpi rakentavasti ja antaa niiden sitten mennä menojaan.

Itsemyötätunto on sitä, kun hoitaa itseään, kuuntelee omia toiveitaan ja tarpeitaan ja pitää niitä tärkeinä ja merkityksellisinä.

Itsemyötätunto on sitä, että pysähtyy itsensä äärelle, kuulee oman hengityksensä rytmin, tuntee omat tunteensa ja ajatuksensa.

Itsemyötätunto on sitä, että on kohtuullinen, lempeä ja armollinen itseään kohtaan.

Itsemyötätunto auttaa jaksamaan paremmin paitsi omassa elämässä ylipäätään niin myös työssä. Työsuojelurahaston tukemasta itsemyötätunnon vaikutuksia tutkineesta hankkeesta ja sen tuloksista voi lukea halutessaan tarkemmin täältä  ja täältä

 

 

Feministivanhemmille satelee kohteliaisuuksia

Sain Iltasanomien toimittajalta yhteydenoton, voisinko antaa haastattelun siitä, mitä on feministinen vanhemmuus. Olen Facebookin Feministiset vanhemmat ryhmän perustaja ja ylläpitäjä, joten tietenkin suostuin pyyntöön. Pyysin ryhmän muiltakin jäseniltä kommentteja ja kannanottoja feministiseen vanhemmuuteen liittyen.

Iltasanomat on julkaissut tällä viikolla kolmen artikkelin juttusarjan meistä. Perinteisesti feminismi ja kaikki siihen liittyvä herättää voimakkaita näkemyksiä ja keskustelua. Nämäkin jutut ovat saaneet kommentoijia liikkeelle.

Feministivanhemmat kertovat: “Sukupuoli ei määritä mitä lapseni saa tehdä” http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000001145045.html

Feministiäitien mielestä pojallakin voi olla sydänsukat – “Pojan nukketalo herättää hämmennystä “http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000001148891.html

Feministiäidit kertovat: Nämä asiat teemme toisin http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000001147684.html

Feministinen tapa kasvattaa lapsia todetaan yllätyksekseni monissa Iltasanomien kommenteissa normaaliksi lastenkasvatukseksi. Kommentoijien mukaan sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä feminismin kanssa. Nämä ovat minusta positiivisia, mutta hieman hämmentäviä argumentteja, näin feministin silmin. Positiivisia siksi että on ilo huomata, miten feministinen ajattelutapa ja kasvatus on alkanut muotoutua normiksi suomalaisten keskuudessa. Vanhemmat eivät edes ajattele tai tiedosta, että kyseessä on feministinen, sukupuolirooleja rikkova tapa kasvattaa ja pitävät sitä täysin luonnollisena kasvatuksena. Tämä on aivan loistavaa. Näinhän sen kuuluukin olla!

Väittämät ovat myös hämmentäviä. Niissä tuodaan esille, että kasvatustavallamme ei olisi mitään tekemistä feminismin kanssa. Jos perheet, joiden molemmat vanhemmat tunnustautuvat feministeiksi, kertovat feministisestä kasvatusfilosofiastaan ja siitä miten toteuttavat sitä käytännössä, on aika härskiä esittää, että sillä ei ole mitään tekemistä feminismin kanssa.

Hetken asiaa mietittyäni päädyin siihen, että väittämät ovat pohjimmiltaan aika isoja kohteliaisuuksia meitä feminismivanhempia kohtaan, ottaen huomioon millaisia mielikuvia ja jopa aggressioita feminismi monessa herättää.

Kasvatetaan Suomi yhdessä pois ahtaista sukupuolirooleista!