Millaisia ekologisia valintoja perhearjessa voi tehdä helposti?

Kun elää ruuhkavuosia kolmen lapsen kanssa, arki on pyöritystä, jossa aika on kultaa ja helppous hopeaa. Ekologiset valinnat vaativat usein enemmän tai vähemmän vaivaa ja siksi ne jäävät herkästi idean tasolle, päätymättä koskaan osaksi käytännön elämää.

Säikähtäneenä kuluneen kesän helteistä ja tuoreesta uutisesta, jonka mukaan vahvimpana jääalueena pidetty Grönlannin jäätikkö on sulanut olen alkanut miettiä omia valintojani entistä enemmän ekologisuuden kannalta. En voi kovin paljon kehuskella valinnoillani ja elämäntavallani. Omakotitalolähiössä asuminen ei ole varsinaisesti mikään ekologisuuden esikuva enkä todellakaan ole näissä asioissa minkään laatuinen edelläkävijä. Ehkä voin kuitenkin antaa jotain ideoita jolle kulle vastaavankaltaisessa elämäntilanteessa olevalle ja samoja asioita pohtivalle.

 

grass-1642986_640

Meidän perheen ympäristötekoja:

Palasaippua – olemme alkaneet ostaa palasaippuaa muovipulloihin paketoitujen suihkusaippuoiden sijaan.

Kosmetiikka- ja pesuainepaketit – Deodoranttia ja muuta kosmetiikkaa on saatavilla mm. Ruohonjuuressa muovipakettien sijaan pahvikuoriin paketoituina. Olen ollut oikein tyytyväinen pahviin pakattuun deodoranttiputkilooni. Pesuaineita löytyy perusmarketistakin pahviin pakattuna.

Puiden istutus – istutimme viime kesänä kaksi puuta takapihalle

Vaatteiden kierrätys – ostamme lapsille niin paljon kuin mahdollista kierrätettyjä vaatteita ja urheiluvälineitä. Aina aika ei riitä kirpputorien seuraamiseen ja jonkin verran tulee uutenakin ostettua. Aikuisten vaatteita voisimme ostaa selvästi enemmän kirpputoreilta, jos vain olisi aikaa. Meiltä jääneitä vaatteita ja tavaroita myyn kirpputoreilla ja vien UFF:n sekä Kontin kierrätyslaatikoihin.

Nahkakengät – tästä moni älähtää, mutta olen pyrkinyt ostamaan itselleni tekonahkan sijasta aitoja nahkakenkiä. Ne ovat kestävämpiä. En sitten tiedä, ovatko ne ympäristöystävällisempiä kokonaisuutena tarkasteltuna. Huomioin kestävyyden muutoinkin vaatteissa ja vältän extrahalpoja vaatteita, jotka kestävät parin pesun verran.

Krääsä – Olemme vähentäneet krääsän ostoa. Lapset eivät saaneet viime vappuna mm. heliumilmapalloja. Se aiheutti hieman pahaa mieltä, mutta asiasta selvittiin.

Yksi auto – Luovuimme toisesta autosta 10 vuotta sitten. Pääsääntöisesti emme ole kaivanneet toista autoa, mutta joskus logistiikkaa joutuu hieman sumplimaan, ei kuitenkaan niin paljon, että olisi tarpeen hankkia toista autoa. Yllättävän hyvin pärjää yhdellä autolla, kun omistaa lisäksi polkupyörän ja asuu alueella, jossa kulkee busseja 1-3 kertaa tunnissa.

Kasvisruoka – parhaillaan rakennamme ruokavaliota enemmän kasvispainotteiseksi. Aikaisemminkin olemme syöneet arkiruokana mm. riisipuuroa, porkkana- ja pinaattilettuja, salaattia ja pinaattikeittoa.

Kangaskassi – opettelun alla on kangaskassin mukaanotto kauppareissuille. Liian usein tarvitsee vielä ostaa muovipussi, kun kangaskassi on päässyt unohtumaan kotiin.

Komposti – parhaillaan perheessämme on työn alla kompostin hankinta

En laita pahitteeksi, vaikka saisin lisää perhearkeen sopivia vinkkejä, kuinka lisätä ekologisuutta ja vähentää perheen hiilijalanjälkeä.

 

 

Monologi

Monologi, Oulun taiteiden yö 16.8.2018, Voimala 1889, Taru Hallikainen ja Eeva Maria al-Khazaali

Aloitimme prosessin viime talvena. Emme tunteneet toisiamme aikaisemmin. Tapasimme noin kerran kuukaudessa kahvilassa ja keskustelimme mm. vallasta, feminismistä, elokuvista, sanojen merkityksistä, ihmisen elämänkaaresta. Kirjoitustyön teimme molemmat omilla tahoillamme täysin vapaasti ja rajattomasti. Yhteiseksi teemaksi täsmentyi löytäminen. Performanssia harjoittelimme yhdessä kolmena päivänä ennen esitystä. Taiteiden yössä meillä oli yksi kokonaisuus ja kaksi monologia, jossa lausuimme molemmat vuorotellen omia tekstejämme.

Kuvan alla on minun osuuteni monologista jonkin verran lyhennettynä versiona.

cof

MONOLOGI

Olen keski-ikäinen, korkeastikoulutettu, diplomi-insinöörin puoliso ja kolmen lapsen äiti. Ajan seitsenpaikkaisella Ford X-maxilla kello kahdeksaksi töihin.

Käyn keskusteluja ihmisyydestä, maailmankaikkeudesta, kaiken kattavasta energiasta, metaforista ja symboleista. Ohjeistan laittamaan ulkovaatteet naulakkoon ja syömään keittiön pöydän äärellä. Opetan sitomaan kengännauhat ja pyyhin kolme kertaa kaakaot pois suupielistä.

Rakastan kauneutta, estetiikkaa ja mystiikkaa– pinnan alla piileviä virtoja. Laitan Facebookiin kuvia keskiluokkaista elämää viettävän perheenäidin mielenmaisemasta. Sellaisia mistä toiset samanlaiset tykkäävät.

Tilanne on tämä – Nimenomaan vai onneksi ­– että on. Olen valtavirtaa suuressa massassa – siinä, jolla ja jossa valta on, sekä kädet, jotka tätä kehtoa keinuttavat.

Käytän kieltä, jossa elää valta, retoriikassa, semantiikassa, taidossa muotoilla, mieluiten palvelumuotoilla. Kielellä pääsee kulttuurin tavoille. Eikä se silti ole kaikille sama, silloinkaan kun on. Toisille enemmän kuin toisille, hapuilevaa etsimistä ja löytämistä, sanojen, kenkien, uimahousujen, legojen, valomiekkojen, mustikoiden, puolukoiden, kipukohtien, katseiden, haaveiden –etsimistä ja löytämistä.

Löysin vanhan päiväkirjan:

”Kävin tänään työni puolesta Harjavallan teollisuusalueella. Näin siellä tulikuumia pisaroita virtaamassa liukuhihnamaisen elämän meressä.

Se on 300 hehtaarin kokoinen suljettu alue, jossa on muun muassa rikkidioksidia tynnyreittäin. Siellä valmistetaan alumiinisulfaattia, happea ja kuparia. Pääsin näkemään, kuinka tulikuumaa kuparinestettä kuljetetaan 100 tonnia painavalla erikoisautolla. Kaikilla muilla autoilla on väistämisvelvollisuus siihen nähden. Kuparineste viedään aukealle, jossa on vieri vieressä samanlaisia kuumaa nestettä sisältäviä vateja. Niiden jokaisen yläpuolella on vesihana, josta valuu hiljaisella voimakkuudella vettä. Jos vesi valuisi lujempaa, tapahtuisi räjähdys. Vesi ei edes ehdi koskea kuparinesteen pintaa, kun se jo haihtuu kuumuuden voimasta. Oli hienoa päästä seuraamaan kuparin valmistamisen prosessia.

Pisaroita jotka jäivät elämään.”

Tuoreemmassa päiväkirjamerkinnässä kävin laskettelemassa Vuokatissa. Söin jauhelihakeittoa lounaaksi. Join myös minttukaakaon. Se kuuluu asiaan.

Olla tavanomainen. Vaikutelma siitä on tärkeää. Kun on tavanomainen, sitä voi rikkoa sopivasti, ei liikaa. Ihan niin kuin äiti voi olla epätyypillinen äiti, kunhan täyttää riittävästi tavanomaisen äidin kriteerit.

Tunnen itseni hieman hauraaksi tämän keskellä. Olen ja en ole. En ole, olen, tai en. Tasapainoilua suuressa virrassa omasta ytimestä käsin. Että on uskollinen laumalleen sekä itselleen.

Tekee mieli sanoa:

Jumala,

Tuntuu kuin katselisit maailmaa

Kaksiteholasien takaa

Meille olet antanut usvaiset sukelluslasit

Ettei valo häikäise liikaa.

Mutta minulla on uudet silmälasit. Ostin Optiholmista. Näen nyt paremmin. Kirjaimet suoristuvat ja terävöityvät. Tunnen energian kulkevan kirjaimista kieleen, sanoihin, jotka virtaavat ihmiseltä toiselle, liikuttaen sieluja, sitä jotakin meissä, joka kannattelee silloinkin, kun emme itse sitä ymmärrä tehdä – kun kuljemme väärään suuntaan, linkuttaen, umpihangessa tai kiitotiellä. Umpihangessa on parempi, siellä ei pääse yhtä pitkälle, jos valitsee väärin. Kiitoradalla ehtii ampaista itsensä kuuhun ennen kuin tajuaa tehneensä virheen. Paluumatka on silloin hemmetin pitkä. Umpihangessa sen sijaan voi tarpoa omia jälkiään pitkin takaisin, se on paljon helpompaa.

Minun on hyvä olla. Olen oppinut jotain, enkä edes tiedä mitä. On kadonnut jotain, joka oli hyvän esteenä, niin kuin puu keskellä tietä joka esti matkanteon, etenemisen.

Minulla on ollut sellainen taakka, verenperintönä, että olen ollut vahva. Itkenyt hiljaa hihaan ja hihan alle, sieltä sydämeen, tuhkannut puolet,

itsestäni,

Olen hyppinyt, vaikka en ole tiennyt miksi ja kenen tahtiin. Useimmiten jotenkin väärällä tavalla, väärään aikaan, muutoin väärällään.

Joskus olen hyppinyt niin paljon, että väsymyksen kourissa ilokin on ollut taakka ja päivänkakkaran valkoinen valo liian häikäisevä.

Kun sinnittelee saattaa pysyä kasassa, vaikka kasassa pysyminen tarkoittaa kaiken jatkumista ennallaan. On helpompaa mennä rikki vähintään sen verran, että joutuu arpeutumaan. Mieluiten luomaan uuden nahkan, luuta myöten, että voi löytää itseään syvyyksistä käsin – onnensa, ilonsa, rauhansa, ihan oman eikä opettajansa. Kun nuotit on poistettu viivastolta ja sävel lakannut soimasta, tyhjyys saapuu, rakentaa uusia nuotteja, oikeassa tahdissa, oikeaan aikaan, omaa säveltäni, kuitenkin yhdessä.

Mitä enemmän menee rikki, sitä enemmän on mahdollista löytää. Ja vaikka ehjäksi ei tule enää koskaan, sitä ei edes kaipaa.

Kiitos kysymästä, jos saan valita, otan tämän rikkinäisen elämän. Siinä minun on hyvä olla.

Palataan alkuun. Menneisyyteen. Kun aloitin koulun, ensimmäisen luokkani opettaja oli nimeltään Rauha. Sukunimi Jäppinen.

Rauha Jäppinen.

Hänen hiuksensa olivat lyhyet ja kiharat, sellaisen lyhyenlännän pyöreän naisen kiharapehko. Rauha soitti pianoa. Siinä ne olivatkin, tärkeimmät muistoni koulun aloituksesta.

Olen nyt yli neljäkymmentävuotias ja ehtinyt kulkea läpi oman lapseni ensimmäisen kouluvuoden. Toukokuun viimeiseen viikkoon asti selvisimme puhtain paperein, minä sekä hän. Kunnes tuli viesti. Hän oli käyttäytynyt iltapäiväkerhossa huonosti, sanonut aikuisia laiskoiksi. Tehtäväni oli nuhdella häntä – peitetyn hymyni takaa. Hän katsoi minua syvälle silmiin aavistuksen kysyvästi. Olimme mukana näytelmässä – kukin omasta roolistamme käsin. Annan meille roolisuorituksista arvosanaksi kiitettävän. Selvisimme sittenkin puhtain paperein ensimmäisestä kouluvuodesta, kaikista sen rooleista ja harjoituksista, kuin myös ohjaustyöstä. Vastalahjaksi saimme mielenrauhaa; iloa ja keveyttä. Vaikka eihän mielenrauhaa voi lahjaksi saada. Vai voiko?

Mielenrauha.

En tiedä, mitä se tarkoittaa – muille.

Minulle se merkitsee olemassaolon harmoniaa, kun kaikki on hyvin, riippumatta siitä miten päin honkia asiat ovat tai eivät ole, sellaista pyhyyden läsnäolon kokemista päivittäisen elämän tekemisessä ja olemisessa: tässä ja nyt. Olemisen hyväksymistä sellaisena kuin se on, kuin myös räkäisiä neniä, kirkkaita silmiä, tuskaisia aamuherätyksiä, naurun kiljahduksia – rohkeutta olla omassa elämässä ilman haaveita ja haaveilla suuria. Kasvaa äidiksi lastensa jalanjäljissä. Heidän jotka taivuttavat minusta joustavan, opettavat mitä on rakastaa silloinkin, kun vihaa.

Esitän toiveita elämälle. Kun ne saapuvat postipaketissa, olen jo toisaalla haluamassa muuta, sillä toivomukset saapuvat myöhäisellä lennolla avaruuden toiselta laidalta, jostain linnunradan reunamilta. Mutta ne tulevat – tiedän sen. Lahjoitan lapsilleni tämän perimätiedon: Toivomus on uskon helmivati. Niillä on tapana sanoa, että ei haaveilla elä, että tulee nälkä, lukeudun hetkittäin niihin. Jalkojen on kosketettava maata, joko paljain jaloin, sukkasillaan, tennareissa, ei väliä, kunhan koskettaa. Kosketus on ihmisen hyvinvoinnille tärkeää. Suomalaiset koskettavat vähän, mutta paljon maata. Ilman uskoa nälkä kuitenkin vain kasvaa eikä täyttymys tule koskaan, vaikka söisi kokonaisia luomupuutarhoja tai miljoonia.

Joskus luulin, että on helpompaa kastella kaverin kukkia kuin kasvattaa omia. Vaatii aikaa totutella puutarhurin rooliin. Siihen, että kaikki hyvä kasvaa ja iloaan voi sietää.

@copyright Taru Hallikainen

Minäkö mukava?

Muistan, kun palasin työelämään usean vuoden kotiäitiyden jälkeen. Huomioni kiinnittyi työpaikan kahvipöytäkeskusteluissa runsaasti viljeltyyn sanaan ”mukava”. Ihmisiä analysoitiin sen pohjalta, olivatko he mukavia vai eivät. Ymmärsin viimeistään tuolloin, kuinka tärkeää onkaan olla mukava (enkä sitä siitä huolimatta läheskään aina ole). Mitä mukava sitten tarkoittaa? Eri kulttuureissa se tarkoittaa hieman erilaista käyttäymistä, mutta ohessa pieni kokoama, mitä se muun muassa tarkoittaa suomalaisessa kulttuurissa:

1.Samaa mieltä olemista ja jos ei olekaan samaa mieltä niin siitä ei ainakaan saa kertoa ääneen. Vanha viisaus ”asiat riitelevät eivät ihmiset” ei nimittäin päde kovinkaan hyvin kulttuurissamme. Ihmiset identifioidaan usein heidän mielipiteidensä perusteella yleensä siten, että kanssani saman mielipiteen omaavat henkilöt ovat mukavia ja kaikki muut enemmän tai vähemmän ilkeitä ja inhottavia. (Huom! Omat mielipiteeni tuppaavat vaihtumaan, kun saan lisää tietoa ja näkökulmia asioista, joskus ne saattavat vaihtua viikoittain, joskus vähän harvemmin ja tämä saattaa olla hämmentävää.)

2. Toinen mukavuuden kriteeri on, että ei kerro ääneen eikä ainakaan suoraan, jos joku asia vituttaa. Kissoja ei nosteta pöydille ja virtahepojen annetaan olla olohuoneissa tai muutoin ei ole yhtään mukavaa. Esimerkiksi jos vaikka toiset kohtelevat passiivis-aggressiivisesti (mikä on ihan sallittua) , mukava ihminen ei kerro, että se ottaa häntä päähän. Jos vaikka päättäisikin mainita asiasta, mikä ei kyllä ole missään olosuhteissa yhtään mukavaa niin missään tapauksessa asiasta ei saa sanoa ärtyneesti vaan oma havainto on tuotava esille nöyrän epäilevästi ja epävarmasti ilman minkäänlaisia suuria tunteita.

3. Ylipäätään suomalaisessa kulttuurissa mukavan ihmisen elämän repertuaariin eivät kuulu suuret tunteet paitsi jos on diagnisoitu adhd ja sekin on hieman kyseenalaista (adhd ylipäätään on kyseenalainen, vähän höpöhöpöä koko juttu).

4. Erityisen mukava on kiltti ihminen, joka tekee toisten puolesta enemmän kuin jaksaisikaan. Se kuitenkin kannattaa, sillä hän saa sosiaalisen hyväksynnän ja mukavan ihmisen maineen siitä huolimatta, että hän selän takana toisaalla puhuisi paskaa suut ja silmät täyteen ja haukkuisi kaikki muut laiskoiksi ja itsekkään omahyväisiksi.

5. Mukava ihminen ei ajattele kovin syvällisesti tai ei ainakaan kerro siitä muille, sillä syvällinen ajattelu on useimmiten aika raskasta eikä ollenkaan mukavaa.

5. Mukava ihminen hymyilee ja on hyvällä tuulella, mutta ei hymyile kuitenkaan liikaa eikä ole liian hyvällä tuulella, sillä sellainen alkaa aika pian ärsyttää, etenkin jos itsellä on menossa sadas huono päivä putkeen.

 

Mukavaa päivänjatkoa sinulle blogini lukija! 🙂

Kuinka kasvaa isommaksi?

Ihminen on koko ajan vaarassa olla tai muuttua pikkusieluiseksi narisijaksi, ainakin näillä ulottuvuuksilla. Mitä pienempi ja turvallisempi oma piiri on, sitä enemmän elämästä on mahdollista löytää nillityksen aiheita. Kaikenkarvaisista turhanpäiväisistä ja huonosti hoidetuista asioista nillittäessä suhteellisuudentaju tuppaa katoamaan. Kylkiäisenä saman kohtalon kokee myös arvostus itseä ja toisia kohtaan. Tällainen henkinen ilmasto on herkkua paitsi kateudelle myös itsestäänselvyyksille – puhdas vesi, viemärijärjestelmä, peruskoulu – kukapa niitä arvostaisi näillä leveleillä –ne vain ovat – niin kuin itsestäänselvyyksillä on tapana vain olla. Kun jostakin asiasta tulee itsestäänselvyys, se kadottaa arvonsa.

pexels-photo-325702Vaikka kiitollisuus onkin aavistuksen verran loppuun kulutettu sana, eikä kaikesta jaksa olla kiitollinen, ainakaan silloin kun väsyttää ja elämä tarjoilee litsareita, on kiitollisuus kuitenkin kaiken  kunnioituksen ja sen sisältämän viisauden arvoista. Se pitää itsestäänselvyydet loitolla. Kiitollisuus antaa ihmisille ja asioille niille kuuluvan arvon ja ylläpitää suhteellisuudentajua.

Kiitollisuus kasvattaa meistä isompia.

 

 

 

Hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita

Olen törmännyt viime aikoina hämmentävän usein lausahdukseen: ”hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita”. Ikään kuin ihmisen hyvyys toimisi karkotteena ikäviä asioita ja kärsimystä kohtaan ja mahdollistaisi onnistumisia ja iloisia sattumia.

Tehdään heti selväksi, että ajatus on harvinaisen typerä ­– ja saman tien perun hieman sanojani. Enhän tiedä tarkkaan mitä kukakin tarkoittaa sillä. Tarkoitetaanko sillä pohjimmiltaan, että kaikille ihmisille tapahtuu kaikenlaisia asioita, mutta hyvät ihmiset osaavat suhtautua elämän tuomiin vastoinkäymisiin jotenkin paremmin? Että vastoinkäymiset ovat mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja löytää elämästä aikaisempaa enemmän hyvää? Vai tarkoitetaanko sillä, että pieni lapsi, joka sairastuu syöpään ei ole ollut kylliksi hyvä? On kiukutellut liikaa eikä ole syönyt kiltisti lautasta tyhjäksi? Entä ne käsittämättömät määrät ihmisiä, jotka ovat joutuneet aikoinaan myös Suomessa ja tänä päivänä eri puolilla maailmaan sodan uhreiksi poliittisina pelinappuloina, ovatko he kaikki läpeensä pahoja? Ovatko tippuvat lentokoneet täynnään pahuutta, tai ehkä vielä pahempia ovatkin ne suremaan jäävät omaiset?

Ihmisessä on sellainen valuvika, että kärsimys ja vastustus on meille iso mahdollisuus kasvaa entistä paremmaksi versioksi itsestämme, jos uskallusta riittää. Moni suurta kärsimystä kohdannut ihminen on oivaltanut, mikä elämässä on olennaista ja mikä ei, ja se helpottaa kummasti paitsi omaa myös ympäristön elämää.

Olin kuuntelemassa taannoin filosofi Lauri Järvilehdon puhetta. Hän toi esille, että liian pitkä nousujohteisuus on riski ihmisille ja yrityksille. Silloin kehitys uhkaa pysähtyä ja vaarana on, että alkaa lillua omassa erinomaisuudessa, on yli-kiinnostunut omasta navasta ja aivan liian vähän kiinnostunut muusta maailmasta. Väitän, että tämä voi tapahtua myös kollektiivisesti kokonaiselle kansakunnalle.

Hyvä elämä ei ole pelkkää ylöspäin kaartamista, vaan sisältää koko elämän kirjon ylös, alas ja sivulle. Ilo ja suru istuvat samalla oksalla, kärsimys on luonnollinen osa ihmisen elämää. Hyville ihmisille tapahtuu hyviä ja huonoja asioita – siis kaikille meille.

Mielen apua – vastine Maaret Kalliolle

Kun mieli järkkyy, elämä yllättää tai turvallisuuden tunne pettää, apua on saatavilla alan ammattilaisilta. Vakavimmissa ja vaikeimmissa mielen sairauksissa parhaimpia asiantuntijoita ovat pitkälle koulutetut ammattilaiset. Valviran valvonnassa toimivia ammattilaisia ovat psykoterapeutit, psykologit ja psykiatrit. Heistä tosin on pulaa Suomessa, mikä ei varsinaisesti ole ihme, sillä esimerkiksi psykoterapeutin koulutus maksaa yhden uuden henkilöauton verran eli melko paljon, vaikka ihan uuden mersun hintaa ei tarvitsekaan ammattilaiseksi pääsemiksi pulittaa. Rahan lisäksi psykoterapeutin koulutuksen läpikäymiseen on olemassa myös muita pääsyvaatimuksia ja kriteereitä.

Edellä mainittujen Valviran hyväksymien ammattilaisten lisäksi mielen hyvinvoinnin parissa toimii muun muassa psykiatrisia sairaanhoitajia ja eri terapiasuuntausten lyhytterapeutteja (joiden koulutus kestää yleensä kahdesta kolmeen vuotta). Heidän kaikkien koulutus pohjautuu tutkittuun tietoon terveydenhoidon ammattilaisten opastuksessa ja ohjauksessa.

Näiden lisäksi kevyempiin mielen murheisiin ja stressitiloihin voi kokeilla halutessaan niin sanottuja vaihtoehtoishoitoja kuten reikihoitoa, aromaterapiaa tai rosenterapiaa joiden äärellä kokija voi pysähtyä ja rentoutua sen enempää järkeilemättä ongelmien, murheiden ja tunteiden analytiikkaa.

Koska Suomessa on pulaa psykoterapeuteista, on lievempiin ja kevyempiin mielen mullistuksiin ja mietteisiin tervetullutta saada apua myös kevyemmän koulutuksen ammattilaisilta. Oleellisinta lienee, että kussakin tilanteessa toisilleen sopivat autettavat ja auttajat löytävät toisensa. Aina ikävä kyllä niin ei käy, joko siksi, että apua ei saa lainkaan tai siksi, että apu on vääränlaista.

Kunnioitus on keskeinen osa auttamistyötä. Sen toivoisi ulottuvan myös eri ammattiryhmien välille. Olen pohjakoulutukseltani filosofian maisteri puheviestinnän oppiaineesta. Ajattelin ennen kognitiivisen lyhytterapeutin koulutukseen hakeutumistani, että puheviestijät ovat ainoita oikeita vuorovaikutuksen ammattilaisia. Nyt tiedän, että vuorovaikutuksen ammattilaisia on monenlaisia, vaikka kaikki eivät toimikaan vuorovaikutuksen tutkijoina ja tee tiedettä vuorovaikutuksen kysymysten äärellä.

Tämän kirjoituksen innoittajana toimi Maaret Kallion blogi.

Tunnottomuus

Kun on kohdannut liikaa asioita ja liian vähän mahdollisuuksia käsitellä ja työstää kokemuksiaan, on vaarana kadota tunteisiinsa tai kadottaa ne ja tulla tunnottomaksi. Mikään ei tunnu miltään, silloin kun on liikaa.

On mahdotonta surra, jos suru ei tunnu miltään ja on mahdotonta iloita, jos ilo ei tunnu miltään. Olen hetkittäin ajautunut tällaiseen tilaan, kun elämä on tarjoillut runsaskätisesti eri puoliaan. Ihmisen elämän laatu kuitenkin määräytyy pitkälti hänen kokemiensa tunteiden ja niihin suhtautumisen kautta.

Olen valtavan iloinen, aina kun pystyn suremaan ja liikuttumaan, milloin mistäkin asiasta. Maailmasta ei suremisen ja liikuttumisen aiheet lopu. Kasautunut ja käsittelemätön suru sen sijaan tekee ärtyneeksi, äkäiseksi ja tunnottomaksi.

On ilon aihe kun surettaa ja itkettää.

Mihin minä uskon

”Siilillä on piikit, linnulla on höyhenet, pupulla ja oravalla turkit pehmoiset.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.”

Uskon maailman ihmeisiin. Uskon myös tieteeseen, joka tutkii niitä.

Olen saanut elämältä paljon, ja myös kuolemalta. Minulla on vahvoja kokemuksia hetkistä, jolloin elämä ja kuolema syleilevät toisiaan. Ne ovat tieteen ulottumattomissa. Sellaisten ihmeiden äärellä olisi helppo muodostaa mielipide, johon alkaisi uskoa vakaasti. Minulla ei ole kuitenkaan kokemuksistani huolimatta mielipidettä elämän perimmäisistä asioista.

“En halua rajoittaa niitä valtavan hienoja kokemuksia lukkoon lyödyillä tulkinnoilla. Eläkööt ne minussa ja mielessäni vapaina, tutkittavina ja ihmeteltävinä.”

Tieteeseen uskovana ja elämän ihmeisiin avoimen uteliaasti suhtautuvana pohdin toki hyvinkin erilaisia vaihtoehtoja ja selityksiä. Mietin voisiko olla olemassa jotakin tiettyä perimmäistä vastausta, johon voisin uskoa. Olen päätynyt pohdinnoissani yhteen vastaukseen – on helpompi antaa hevosen ajatella tällaiset asiat, kun sillä on isompi pää.

 

Huomaa minut

Miltä sinusta tuntuisi pyytää huomiota? Oletko koskaan sanonut, huomaa minut, tarvitsen huomiotasi?

Ihmisen perustavanlaatuinen tarve on tulla huomatuksi ja nähdyksi. Esikouluikäisellä lapsellani on tapana suuttuessaan uhkailla veljiään ”Tai mä en katso sua enää koskaan.” Tämä uhkaus on valtavan tehokas. Veljet tottelevat uhkailijaa välittömästi. Kukaan ei halua joutua tilanteeseen, jossa toinen ei katso häntä enää. Jokainen varmasti myös tietää, miten pahalta tuntuu, kun jää vaille huomiota, vaikka toivoisi saavansa sitä.

Suomalaisessa kulttuurissa huomion saamiseen ja huomion kohteena olemiseen liittyy kuitenkin paljon negatiivisia sävyjä. Siihen liitetään sanat häpeä ja nolo. Hävettää olla esillä. Runsaasti huomiota saavat henkilöt joutuvat herkästi ivan kohteeksi. Heitä kutsutaan tyrkyiksi ja huomionkipeiksi. Huomiohuora on tuttu sana monille.

Kun henkilö tekee ulkomailla Saara Aallot, huomion kohteena olemisesta tulee hyväksyttävää. Huomio täytyy kulttuurissamme ansaita, ja oikein olan takaa. Kunnolla. Ansaitsematon huomio on tosi noloa itselle ja muille.

Mikä saa meidät suhtautumaan huomioon tällä tavoin? Entä jos sallisimme huomionkohteena olemisen kaikille, niin pienille kuin suurille? Mitä jos negatiivisen sijaan alkaisimme pitää huomiota positiivisena asiana? Jakaisimme aktiivisesti omaa huomiotamme ja iloitsisimme toisten saamasta huomiosta? Sanoisimme rohkeasti huomatkaa minut, kun kaipaamme huomiota – No ei sentään, se tuntuu jo liian nololta.

Kokemus

Varmaan aika lailla kaikki ovat kuulleet viisauden, jonka mukaan katsomalla ympärilleen voi nähdä itsensä. Että ympäröivä maailma peilaa ihmisen omaa sisintä. Tästä on olemassa myös versio ”näytä minulle viisi läheisintä ihmistäsi, niin minä kerron kuka sinä olet”

Olen monissa tilanteissa palauttanut mieleen ajatuksen, että maailma on itseni peili. Olen miettinyt sitä ristiriitatilanteissa, pettymysten ja pelon edessä ja olen miettinyt sitä saadessani kokea ympärilläni olevien ihmisten kautta empatiaa, iloa ja runsautta, enkä oikein ole päässyt täysin perille, mitä näillä viisauksilla on ajettu takaa. Että miten niin maailma ympärilläni on itseni peili? Jos toinen toimii täydellisen ääliömäisesti, miten se voisi olla minun peilini? Tai jos toinen toimii hurjan fiksusti ja filmaattisesti, miksi se liittyisi minuun?

Toissapäivänä matkustin kuusivuotiaan lapseni kanssa Helsingin metrossa. Hän oli haaveillut metromatkasta kauan. Istuimme molemmat metron penkillä tunnustellen, miltä siellä tuntuu olla ja miltä se näyttää. Vaikka minä olen kulkenut metrolla ennenkin ja lukuisia kertoja, samaistuin lapseni uutuuden kokemukseen siinä määrin, että saavutin uudelle avoimen mielentilan ja sain kokea jotain aivan uutta.

Katsoin ympärillämme olevia ihmisiä, joiden joukossa oli hassuja höpöttelevä setä, ryppyotsainen nainen, jonkin sortin juoppo, jota kohti en uskaltanut kovin kauan katsoa, pikkutakkiin pukeutunut huoliteltu salkunkantaja, uhmakkaan oloinen nuori ja lempeästi meitä kohti katsova toinen nuori.

Koin sekunnin sadasosan, ehkä toisenkin verran selkeästi, miten maailma todella on peili tai ehkä vielä paremmin, miten kaikki on yhtä. Kaikki mitä näen ympärilläni, on löydettävissä minusta, omasta olemuksestani. Vaikka en ilmentäisi niitä, ne kaikki olemuspuolet ovat silti minussa. Kaikki mitä näen ja koen ympärilläni ovat osia itsestäni. Siksi tapani suhtautua kaikkeen ympärilläni olevaan kertoo samalla, miten kohtelen itseäni ja millaisena näen itseni kaikkine olemuspuolineni. Kun satutan toisia, satutan myös itseäni, kun välitän toisista, välitän myös itsestäni. Kun tuomitsen toisia, tuomitsen myös itseäni ja kun ymmärrän toisia, ymmärrän myös itseäni.