Armosta on moneksi

Minkäänlaista kysymysrunkoa ei ollut olemassa, sillä en olisi tiennyt mitä kysyä. Siksi haastattelut alkoivat näin: Mitä sinulle tulee mieleen sanasta armo ja mitä se merkitsee elämässäsi? Tämän jälkeen ihmiset alkoivat kertoa ja nauhuri sai pyöriä kuta kuinkin tunnista kolmeen tuntiin.

Se miten ihmiset kokivat armon oli moniulotteista. Armosta paljastui valtavasti erilaisia puolia, kulmia ja kaaria. Kaikessa erilaisuudessaan eri näkökulmissa on silti jotain samaa.

”Armoa on, että ihminen voi muuttua”, lausuu Timo Purjo. Kasvu ja muutos ovat kantavia teemoja ja näkökulmia monissa armon poluissa.

Useassa polussa kasvuun liittyy myös vanhemmuus. Itselleni se on ollut kolmen pienen lapsen äitinä varsin iholla oleva asia jatkuvan riittämättömyyden kokemuksen kanssa – kolme lasta ja yksi syli. Onneksi meidän perheessä isän syli on runsain mitoin avoinna lapsille. En pienimmässä mielessänikään ajatellut vielä hetki sitten, että näkökulma jolla tulen kirjan kanssa julkisuuteen, tulisi olemaan vanhemmuuteen liittyvä.

Kun Armon kintereillä kirjassa yli 30 haastattelemaani henkilöä kertoo armon polustaan, minä kerron vastaavasti omani Helsingin sanomissa ja keihäänkärkenä toimii vanhemmuus – tuo armoton kipupisteeni, jonka kanssa olen paininut koko vanhemmuuteni ajan.

Tanja Sirviö pohtii kirjassa läpinäkyvyyttä; miten se peittää häpeän armon alle. Läpinäkyvyys ei syyllistä, ei tuomitse eikä paheksu ihmisen vajavaisia ja epätäydellisiä kohtia. Olen saanut nyt tulla läpinäkyväksi vanhemmuuden kipuni ja häpeäni kanssa Helsingin Sanomissa, valtakunnan ykkösmediassa, ja saanut siitä valtavan paljon positiivista palautetta ja samaistumiskokemuksia.

Kiitos.

 

Kenen auttama minä olen, entä sinä?

Olen miettinyt, miten tässä maailmassa ei pysty tekemään yksin kovinkaan monia asioita. Harva meistä saisi edes vaatteita päälleen, jos lampaat pitäisi itse kasvattaa ja keritä, lanka ja kankaat valmistaa ja sen jälkeen kutoa. Lastentekokaan ei onnistu ypöyksin, vähintään jonkinlaista avustusta jokainen siinäkin hommassa tarvitsee.

Parhaimmat asiat elämässäni olen saanut muiden tukemana, yhdessä ihmisten kanssa jotka ovat minuun luottaneet ja apuaan tarjonneet (ehkä minäkin olen auttanut ainakin osaa heistä siinä samalla, jos ei muutoin niin vaikka huomaamattani).

Tuorein esimerkki omassa elämässäni on tänään ennakkomyyntiin tullut kirjani, jonka tekemiseen olen saanut apua kaikilta heiltä 31 henkilöltä, joita olen haastatellut. Heidän lisäkseen kirjan saamisessa tähän pisteeseen olen saanut apua kustantamolta, kustannustoimittajalta, muilta yhteistyökumppaneilta, ystäviltä ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä omalta puolisoltani. Kiitos, että olette mahdollistaneet Armon kintereillä kirjan syntymisen. Olen ollut teidän armoilla, paitsi symbolisesti myös kirjaimellisesti.

Tammikuussa luovutan kirjan maailman riepoteltavaksi. Sitä ennen käyn jo puhumassa haastatteluaineiston pohjalta eri tilaisuuksissa armosta ja armollisuudesta. Toivon, että tarvitsen ja saan runsaasti apua myös kirjan julkaisun jälkeen, ja että kirja voi auttaa mahdollisimman monia: saamaan oivalluksia itsestä, muista ja merkityksellisestä, hyvästä elämästä

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei ole välttämättä helppoa. Se vaatii rohkeutta, nöyryyttä ja kykyä olla avun arvoinen. Näiden asioiden kanssa minäkin olen kamppaillut, niin tämän kirjan syntyprosessin aikana kuin monen muunkin asian yhteydessä.

Kiitollisena kaikesta avusta sekä kyvystä pyytää ja vastaanottaa apua.

ARMOSYDÄN – Oletko se sinä?

Minulla on kutsumus, joka on vyörynyt ylleni niin suurella voimalla, että se ei ole jättänyt vaihtoehtoja. Pohdin jo toista vuotta sitten, että haluaisin kirjoittaa kirjan armosta. Aihe tuntui siinä kohtaa elämää aivan liian suurelta, minulle, maan matoselle, vaikka edellinen kirjani Pikkuveljet eivät ole perhosia – kohdun mittainen elämä (Viisas Elämä Oy, 2013) käsitteleekin omalla tavallaan armon kokemusta.

Puoli vuotta sitten minulle valkeni erilaisten sattumantäyteisten tapahtumaketjujen myötä, joita ei voi tällä kertaa kutsua minkäänlaisiksi elämän hennoiksi langoiksi vaan ihan kunnon lekaksi, mitä minun tulee tehdä. Puhkuin ja puhisin innostuksesta. Tiesin vihdoin miten edetä.

Kirjaan haastattelemani ortodoksimunkki totesi, että luterilaiset ovat omineet armon, mutta tässä kirjassa armosta puhuvat kaikki, ihan jokainen jolla on sanottavaa ja aika monella on sanottavaa. Olen saanut heiltä hienoja, rohkeita, hentoja ja vahvoja omakohtaisia kertomuksia armosta.

Kuin sattumaa viime kuussa minulle valkeni, että ensi vuosi on maailmanlaajuinen reformaation merkkivuosi. On kulunut 500 vuotta siitä kun Martti Luther naulasi 95 teesiään. Tapahtumaa vietetään nimellä Armoa2017! Koska reformaation yhteydessä katolilaisuutta ei voi sivuuttaa, toivon, että minunkin kirjassa olisi myös katolilaiseksi tunnustautuvan ajatuksia ja käsityksiä armosta. Etsin nyt haastateltavaksi katolilaista, joka jakaisi kirjassa oman arkensa ja ajatustensa armoa. Oletko se sinä?

Kerro minulle, jos se olet sinä taru.hallikainen(at)gmail.com