Armosta on moneksi

Minkäänlaista kysymysrunkoa ei ollut olemassa, sillä en olisi tiennyt mitä kysyä. Siksi haastattelut alkoivat näin: Mitä sinulle tulee mieleen sanasta armo ja mitä se merkitsee elämässäsi? Tämän jälkeen ihmiset alkoivat kertoa ja nauhuri sai pyöriä kuta kuinkin tunnista kolmeen tuntiin.

Se miten ihmiset kokivat armon oli moniulotteista. Armosta paljastui valtavasti erilaisia puolia, kulmia ja kaaria. Kaikessa erilaisuudessaan eri näkökulmissa on silti jotain samaa.

”Armoa on, että ihminen voi muuttua”, lausuu Timo Purjo. Kasvu ja muutos ovat kantavia teemoja ja näkökulmia monissa armon poluissa.

Useassa polussa kasvuun liittyy myös vanhemmuus. Itselleni se on ollut kolmen pienen lapsen äitinä varsin iholla oleva asia jatkuvan riittämättömyyden kokemuksen kanssa – kolme lasta ja yksi syli. Onneksi meidän perheessä isän syli on runsain mitoin avoinna lapsille. En pienimmässä mielessänikään ajatellut vielä hetki sitten, että näkökulma jolla tulen kirjan kanssa julkisuuteen, tulisi olemaan vanhemmuuteen liittyvä.

Kun Armon kintereillä kirjassa yli 30 haastattelemaani henkilöä kertoo armon polustaan, minä kerron vastaavasti omani Helsingin sanomissa ja keihäänkärkenä toimii vanhemmuus – tuo armoton kipupisteeni, jonka kanssa olen paininut koko vanhemmuuteni ajan.

Tanja Sirviö pohtii kirjassa läpinäkyvyyttä; miten se peittää häpeän armon alle. Läpinäkyvyys ei syyllistä, ei tuomitse eikä paheksu ihmisen vajavaisia ja epätäydellisiä kohtia. Olen saanut nyt tulla läpinäkyväksi vanhemmuuden kipuni ja häpeäni kanssa Helsingin Sanomissa, valtakunnan ykkösmediassa, ja saanut siitä valtavan paljon positiivista palautetta ja samaistumiskokemuksia.

Kiitos.

 

Huomaa minut

Miltä sinusta tuntuisi pyytää huomiota? Oletko koskaan sanonut, huomaa minut, tarvitsen huomiotasi?

Ihmisen perustavanlaatuinen tarve on tulla huomatuksi ja nähdyksi. Esikouluikäisellä lapsellani on tapana suuttuessaan uhkailla veljiään ”Tai mä en katso sua enää koskaan.” Tämä uhkaus on valtavan tehokas. Veljet tottelevat uhkailijaa välittömästi. Kukaan ei halua joutua tilanteeseen, jossa toinen ei katso häntä enää. Jokainen varmasti myös tietää, miten pahalta tuntuu, kun jää vaille huomiota, vaikka toivoisi saavansa sitä.

Suomalaisessa kulttuurissa huomion saamiseen ja huomion kohteena olemiseen liittyy kuitenkin paljon negatiivisia sävyjä. Siihen liitetään sanat häpeä ja nolo. Hävettää olla esillä. Runsaasti huomiota saavat henkilöt joutuvat herkästi ivan kohteeksi. Heitä kutsutaan tyrkyiksi ja huomionkipeiksi. Huomiohuora on tuttu sana monille.

Kun henkilö tekee ulkomailla Saara Aallot, huomion kohteena olemisesta tulee hyväksyttävää. Huomio täytyy kulttuurissamme ansaita, ja oikein olan takaa. Kunnolla. Ansaitsematon huomio on tosi noloa itselle ja muille.

Mikä saa meidät suhtautumaan huomioon tällä tavoin? Entä jos sallisimme huomionkohteena olemisen kaikille, niin pienille kuin suurille? Mitä jos negatiivisen sijaan alkaisimme pitää huomiota positiivisena asiana? Jakaisimme aktiivisesti omaa huomiotamme ja iloitsisimme toisten saamasta huomiosta? Sanoisimme rohkeasti huomatkaa minut, kun kaipaamme huomiota – No ei sentään, se tuntuu jo liian nololta.

Kenen auttama minä olen, entä sinä?

Olen miettinyt, miten tässä maailmassa ei pysty tekemään yksin kovinkaan monia asioita. Harva meistä saisi edes vaatteita päälleen, jos lampaat pitäisi itse kasvattaa ja keritä, lanka ja kankaat valmistaa ja sen jälkeen kutoa. Lastentekokaan ei onnistu ypöyksin, vähintään jonkinlaista avustusta jokainen siinäkin hommassa tarvitsee.

Parhaimmat asiat elämässäni olen saanut muiden tukemana, yhdessä ihmisten kanssa jotka ovat minuun luottaneet ja apuaan tarjonneet (ehkä minäkin olen auttanut ainakin osaa heistä siinä samalla, jos ei muutoin niin vaikka huomaamattani).

Tuorein esimerkki omassa elämässäni on tänään ennakkomyyntiin tullut kirjani, jonka tekemiseen olen saanut apua kaikilta heiltä 31 henkilöltä, joita olen haastatellut. Heidän lisäkseen kirjan saamisessa tähän pisteeseen olen saanut apua kustantamolta, kustannustoimittajalta, muilta yhteistyökumppaneilta, ystäviltä ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä omalta puolisoltani. Kiitos, että olette mahdollistaneet Armon kintereillä kirjan syntymisen. Olen ollut teidän armoilla, paitsi symbolisesti myös kirjaimellisesti.

Tammikuussa luovutan kirjan maailman riepoteltavaksi. Sitä ennen käyn jo puhumassa haastatteluaineiston pohjalta eri tilaisuuksissa armosta ja armollisuudesta. Toivon, että tarvitsen ja saan runsaasti apua myös kirjan julkaisun jälkeen, ja että kirja voi auttaa mahdollisimman monia: saamaan oivalluksia itsestä, muista ja merkityksellisestä, hyvästä elämästä

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen ei ole välttämättä helppoa. Se vaatii rohkeutta, nöyryyttä ja kykyä olla avun arvoinen. Näiden asioiden kanssa minäkin olen kamppaillut, niin tämän kirjan syntyprosessin aikana kuin monen muunkin asian yhteydessä.

Kiitollisena kaikesta avusta sekä kyvystä pyytää ja vastaanottaa apua.

Onko tämä itserakastelua?

 

Kertoessani itsemyötätunnon tärkeydestä ja ilmenemisestä, eräs keskustelija kysyi minulta ironisesti, onko tämä joku itserakastelujuttu. Vastasin, että jos aivan tarkkoja ollaan niin suomen kielessä sillä on hieman eri merkitys.

Myötätunto itseä kohtaan on kansainvälisesti melko uusi, mutta nopeasti kasvava ja tutkimuksilla todennettu näkökulma ihmisen hyvinvointiin. Se on taito, jota voi kehittää harjoittelemalla. Ensin on opittava tunnistamaan omat armottomat ajattelu- ja toimintatavat.

Itsemyötätunto on sitä, kun piru korvasi juurella kuiskaa ”surkimus” ja sinä vastaat takaisin ”olen riittävän hyvä”.

Itsemyötätunto on sitä, kun sallii itselleen luvan olla riittävä keskeneräisenä ja epätäydellisenä.

Itsemyötätunto on sitä, että ei suostu katumaan ja syyllistämään itseään loputtomasti tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Virheistä on hyvä ottaa opiksi vastaisuuden varalle, käydä asiat läpi rakentavasti ja antaa niiden sitten mennä menojaan.

Itsemyötätunto on sitä, kun hoitaa itseään, kuuntelee omia toiveitaan ja tarpeitaan ja pitää niitä tärkeinä ja merkityksellisinä.

Itsemyötätunto on sitä, että pysähtyy itsensä äärelle, kuulee oman hengityksensä rytmin, tuntee omat tunteensa ja ajatuksensa.

Itsemyötätunto on sitä, että on kohtuullinen, lempeä ja armollinen itseään kohtaan.

Itsemyötätunto auttaa jaksamaan paremmin paitsi omassa elämässä ylipäätään niin myös työssä. Työsuojelurahaston tukemasta itsemyötätunnon vaikutuksia tutkineesta hankkeesta ja sen tuloksista voi lukea halutessaan tarkemmin täältä  ja täältä

 

 

Tänään tuntuu ihan siltä, että rakastan koko maailmaa

Olen asunut 12 vuotta tässä kaupungissa ja tämä on alkanut tuntua kodilta ihan nyt hiljattain. Eilen katselin lapsiani kuin en olisi aiemmin nähnyt heitä. Viime viikolla ihailin kotiani. Tämän vuoden puolella olen rakastanut puolisoani kuin olisimme vasta tavanneet.

Tämä kaikki on tapahtunut sen jälkeen, kun lakkasin kiirehtimästä. Olen kiirehtinyt koko elämäni ja silti ollut aina jäljessä, myöhässä, väärässä paikassa, väärään aikaan, väärän tehtävän äärellä tai ainakin oikean tehtävän ääressä liian kauan tai väärällä tavalla. Koko elämäni on ollut hetkestä toiseen kiitämistä, suorittamista, selviytymistä, todistamista, pätemistä, näyttämistä.

Istuin pari kuukautta sitten keittiön pöydän ääressä aamupalalla. Olin yksin kotona sairaslomalla. Tästä huolimatta huomasin kiirehtiväni ajatuksissani. Olin jo tekemässä seuraavaa asiaa ja sitä seuraavaa, kunnes narahdin itselleni. Minulla ei ollut kiire yhtään minnekään. Olin ympäröity ajalla. Siitä huolimatta pyöritin päässäni kiireajattelua, joka vei pois tästä hetkestä, aiheutti riittämättömyyden tunnetta ja piti minua väärillä raiteilla.

Se oli ollut tapani elää. En oikeastaan edes tiennyt paremmasta. Sitä paitsi se oli tehokkaaksi ja toimivaksi todettu tapa. Arvostusta ja saavutuksiakin sillä tavoin oli saanut. Olin tottunut elämään niin. Kiitokseksi siitä olen saanut monenlaista aikaan, mutta olenko kyennyt nauttimaan niistä? Enpä juuri.

Vasta nyt kun olen opetellut pois kiireajattelusta, olen alkanut viihtyä omassa elämässäni, arvostaa syvemmin siinä olevia ihmisiä ja asioita, olemaan itselleni armollisempi ja sitä kautta muillekin. En minä vieläkään kovin hyvin hallitse uutta tapaani olla, elää ja ajatella, mutta osaan jo melkein joka päivä nauttia ainakin hetken aikaa elämästä sellaisena kuin se on, tässä ja nyt.

Rakkaudella,

Taru