Häpeäänsä ei pääse pakoon

Olen viime aikoina pohtinut monia asioita, jotka hävettävät minua. Itse tekemiäni asioita. Teoistani tai puheistani voi olla aikaa jo vuosia, ja ihan viime vuonnakin tuli tehtyä ja sanottua monta asiaa, jotka nyt hävettää.

Tämän lisäksi olen hävennyt tyhjän pään –syndroomaa (itse keksimäni diagnoosi). Minulla ei ole enää oikein mitään fiksua sanottavaa. Pää on tyhjä enkä jaksa miettiä yhteiskunnan epäkohtia tai universumin olemusta. Tunnen oloni tyhmäksi. Luenkin aivan liian vähän, jotta voisin oppia ja luoda jotain uutta.

Tänä aamuna avatessani puhelimen ja katsoessani sosiaalisen median kuulumisia, huomasin että Jari Sarasvuo oli puhunut #aamulenkki valmennuksessaan häpeästä. Hän oli puhunut myös minusta.

Koska tarvitsen unta noin yhdeksän tuntia yössä ollakseni elävien kirjoissa, ja edes vähän terävänä, en herää klo 4 lenkkeilemään ja kuuntelemaan Jari Sarasvuota. Kun herään, lähden töihin ja töissä en pysty kuuntelemaan podcasteja enkä juuri muutakaan, sillä huomioni ja läsnäoloni ovat asiakkaita varten. Jarin aamulenkkisessiot ovat todellakin aamulenkkejä, sillä ne ovat kuunneltavissa kello neljästä alkaen ja pyyhkiytyvät pois kello 12 eikä niitä pääse enää sen jälkeen kuuntelemaan.

Missasin ikuisiksi ajoiksi lähetyksen, jonka kuulivat tuhannet ihmiset ja josta sain monilta palautetta. Vaikka olen otettu hänen minulle antamastaan huomiosta, minua myös vähän harmittaa ja hävettää. Olisihan minun pitänyt olla kuulolla aamulenkin suhteen, vaikka minulle ei sellaista velvoitetta mihinkään ole kirjattukaan.

Häpeäänsä ei näköjään pääse pakoon – häpeän aihe, muoto ja voimakkuus vain vaihtelevat.

(Tämän kirjoituksen motivaattorina toimii paitsi häpeä, myös ilo saamastani kannustuksesta ja huomiosta jota sitäkin voi hävetä.)