Armosta on moneksi

Minkäänlaista kysymysrunkoa ei ollut olemassa, sillä en olisi tiennyt mitä kysyä. Siksi haastattelut alkoivat näin: Mitä sinulle tulee mieleen sanasta armo ja mitä se merkitsee elämässäsi? Tämän jälkeen ihmiset alkoivat kertoa ja nauhuri sai pyöriä kuta kuinkin tunnista kolmeen tuntiin.

Se miten ihmiset kokivat armon oli moniulotteista. Armosta paljastui valtavasti erilaisia puolia, kulmia ja kaaria. Kaikessa erilaisuudessaan eri näkökulmissa on silti jotain samaa.

”Armoa on, että ihminen voi muuttua”, lausuu Timo Purjo. Kasvu ja muutos ovat kantavia teemoja ja näkökulmia monissa armon poluissa.

Useassa polussa kasvuun liittyy myös vanhemmuus. Itselleni se on ollut kolmen pienen lapsen äitinä varsin iholla oleva asia jatkuvan riittämättömyyden kokemuksen kanssa – kolme lasta ja yksi syli. Onneksi meidän perheessä isän syli on runsain mitoin avoinna lapsille. En pienimmässä mielessänikään ajatellut vielä hetki sitten, että näkökulma jolla tulen kirjan kanssa julkisuuteen, tulisi olemaan vanhemmuuteen liittyvä.

Kun Armon kintereillä kirjassa yli 30 haastattelemaani henkilöä kertoo armon polustaan, minä kerron vastaavasti omani Helsingin sanomissa ja keihäänkärkenä toimii vanhemmuus – tuo armoton kipupisteeni, jonka kanssa olen paininut koko vanhemmuuteni ajan.

Tanja Sirviö pohtii kirjassa läpinäkyvyyttä; miten se peittää häpeän armon alle. Läpinäkyvyys ei syyllistä, ei tuomitse eikä paheksu ihmisen vajavaisia ja epätäydellisiä kohtia. Olen saanut nyt tulla läpinäkyväksi vanhemmuuden kipuni ja häpeäni kanssa Helsingin Sanomissa, valtakunnan ykkösmediassa, ja saanut siitä valtavan paljon positiivista palautetta ja samaistumiskokemuksia.

Kiitos.

 

Hävettää tunnustaa

Jätän toisinaan tykkäämättä kavereiden päivityksistä facebookissa, koska ne ärsyttävät minua. Toisin sanoen olen silloin yleensä kateellinen. Ei ole kivaa tykätä toisten grillauspäivityksistä, jos itse syö parhaillaan pahaa einesmaksalaatikkoa. Paitsi että en koskaan syö einesmaksalaatikkoa, koska se on niin pahaa. Ei ole myöskään mukavaa tykätä lapsettomien pariskuntien maailmanympärysmatkoista, kun itse ei tiedä, pääseekö ennen eläkeikää matkustamaan minnekään minne lennot kestävät yli viisi tuntia, jos sinnekään ja silloinkaan. Eikä ole yhtään kivaa tykätä toisten kesäkukka- ja kasvimaakuvista, kun itse on onnistunut tappamaan kaikki kukat heti kesän alkumetreillä, puhumattakaan kasvimaasta, jonka tekeminen on ollut suunnitteluasteella kohta kolme vuotta.

Kuitenkin yleensä tykkään toisten iloisista, kauniista ja ihanista päivityksistä ja kuvista. Ei ne ole minulta pois. Ei se minun elämääni paranna tai pahenna, että toisilla on mukavaa, että he näkevät maailmaa tai saavat kukkansa kukkimaan. Oikein tarkkaan kun mietin, ne saattavat jopa parantaa minunkin elämääni – hyvä grillaaja voi antaa vinkkiviitosia ja kaverin kauniit kukkakuvat saattavat piristää omaakin mieltä.

Silti jätin tänään facebookissa tykkäämättä kaverin leikkimökin rakentamiseen liittyvästä kuvasta. Minusta olisi mukavaa, että meilläkin olisi leikkimökki, mutta meillä ei ole. Ilmestyisiköhän sellainen mökki meidänkin pihaan vaikka jo ensi yönä, nyt kun olen tehnyt kaikkeni, tai ainakin jättänyt iloitsematta toisten puolesta?

Yritän kasvaa joka päivä, tai ainakin silloin tällöin isoksi ja viisaaksi. Toisina päivinä se on helpompaa kuin toisina. Anteeksi silti.