Huomaa minut

Miltä sinusta tuntuisi pyytää huomiota? Oletko koskaan sanonut, huomaa minut, tarvitsen huomiotasi?

Ihmisen perustavanlaatuinen tarve on tulla huomatuksi ja nähdyksi. Esikouluikäisellä lapsellani on tapana suuttuessaan uhkailla veljiään ”Tai mä en katso sua enää koskaan.” Tämä uhkaus on valtavan tehokas. Veljet tottelevat uhkailijaa välittömästi. Kukaan ei halua joutua tilanteeseen, jossa toinen ei katso häntä enää. Jokainen varmasti myös tietää, miten pahalta tuntuu, kun jää vaille huomiota, vaikka toivoisi saavansa sitä.

Suomalaisessa kulttuurissa huomion saamiseen ja huomion kohteena olemiseen liittyy kuitenkin paljon negatiivisia sävyjä. Siihen liitetään sanat häpeä ja nolo. Hävettää olla esillä. Runsaasti huomiota saavat henkilöt joutuvat herkästi ivan kohteeksi. Heitä kutsutaan tyrkyiksi ja huomionkipeiksi. Huomiohuora on tuttu sana monille.

Kun henkilö tekee ulkomailla Saara Aallot, huomion kohteena olemisesta tulee hyväksyttävää. Huomio täytyy kulttuurissamme ansaita, ja oikein olan takaa. Kunnolla. Ansaitsematon huomio on tosi noloa itselle ja muille.

Mikä saa meidät suhtautumaan huomioon tällä tavoin? Entä jos sallisimme huomionkohteena olemisen kaikille, niin pienille kuin suurille? Mitä jos negatiivisen sijaan alkaisimme pitää huomiota positiivisena asiana? Jakaisimme aktiivisesti omaa huomiotamme ja iloitsisimme toisten saamasta huomiosta? Sanoisimme rohkeasti huomatkaa minut, kun kaipaamme huomiota – No ei sentään, se tuntuu jo liian nololta.

Kokemus

Varmaan aika lailla kaikki ovat kuulleet viisauden, jonka mukaan katsomalla ympärilleen voi nähdä itsensä. Että ympäröivä maailma peilaa ihmisen omaa sisintä. Tästä on olemassa myös versio ”näytä minulle viisi läheisintä ihmistäsi, niin minä kerron kuka sinä olet”

Olen monissa tilanteissa palauttanut mieleen ajatuksen, että maailma on itseni peili. Olen miettinyt sitä ristiriitatilanteissa, pettymysten ja pelon edessä ja olen miettinyt sitä saadessani kokea ympärilläni olevien ihmisten kautta empatiaa, iloa ja runsautta, enkä oikein ole päässyt täysin perille, mitä näillä viisauksilla on ajettu takaa. Että miten niin maailma ympärilläni on itseni peili? Jos toinen toimii täydellisen ääliömäisesti, miten se voisi olla minun peilini? Tai jos toinen toimii hurjan fiksusti ja filmaattisesti, miksi se liittyisi minuun?

Toissapäivänä matkustin kuusivuotiaan lapseni kanssa Helsingin metrossa. Hän oli haaveillut metromatkasta kauan. Istuimme molemmat metron penkillä tunnustellen, miltä siellä tuntuu olla ja miltä se näyttää. Vaikka minä olen kulkenut metrolla ennenkin ja lukuisia kertoja, samaistuin lapseni uutuuden kokemukseen siinä määrin, että saavutin uudelle avoimen mielentilan ja sain kokea jotain aivan uutta.

Katsoin ympärillämme olevia ihmisiä, joiden joukossa oli hassuja höpöttelevä setä, ryppyotsainen nainen, jonkin sortin juoppo, jota kohti en uskaltanut kovin kauan katsoa, pikkutakkiin pukeutunut huoliteltu salkunkantaja, uhmakkaan oloinen nuori ja lempeästi meitä kohti katsova toinen nuori.

Koin sekunnin sadasosan, ehkä toisenkin verran selkeästi, miten maailma todella on peili tai ehkä vielä paremmin, miten kaikki on yhtä. Kaikki mitä näen ympärilläni, on löydettävissä minusta, omasta olemuksestani. Vaikka en ilmentäisi niitä, ne kaikki olemuspuolet ovat silti minussa. Kaikki mitä näen ja koen ympärilläni ovat osia itsestäni. Siksi tapani suhtautua kaikkeen ympärilläni olevaan kertoo samalla, miten kohtelen itseäni ja millaisena näen itseni kaikkine olemuspuolineni. Kun satutan toisia, satutan myös itseäni, kun välitän toisista, välitän myös itsestäni. Kun tuomitsen toisia, tuomitsen myös itseäni ja kun ymmärrän toisia, ymmärrän myös itseäni.

 

 

Hävettää tunnustaa

Jätän toisinaan tykkäämättä kavereiden päivityksistä facebookissa, koska ne ärsyttävät minua. Toisin sanoen olen silloin yleensä kateellinen. Ei ole kivaa tykätä toisten grillauspäivityksistä, jos itse syö parhaillaan pahaa einesmaksalaatikkoa. Paitsi että en koskaan syö einesmaksalaatikkoa, koska se on niin pahaa. Ei ole myöskään mukavaa tykätä lapsettomien pariskuntien maailmanympärysmatkoista, kun itse ei tiedä, pääseekö ennen eläkeikää matkustamaan minnekään minne lennot kestävät yli viisi tuntia, jos sinnekään ja silloinkaan. Eikä ole yhtään kivaa tykätä toisten kesäkukka- ja kasvimaakuvista, kun itse on onnistunut tappamaan kaikki kukat heti kesän alkumetreillä, puhumattakaan kasvimaasta, jonka tekeminen on ollut suunnitteluasteella kohta kolme vuotta.

Kuitenkin yleensä tykkään toisten iloisista, kauniista ja ihanista päivityksistä ja kuvista. Ei ne ole minulta pois. Ei se minun elämääni paranna tai pahenna, että toisilla on mukavaa, että he näkevät maailmaa tai saavat kukkansa kukkimaan. Oikein tarkkaan kun mietin, ne saattavat jopa parantaa minunkin elämääni – hyvä grillaaja voi antaa vinkkiviitosia ja kaverin kauniit kukkakuvat saattavat piristää omaakin mieltä.

Silti jätin tänään facebookissa tykkäämättä kaverin leikkimökin rakentamiseen liittyvästä kuvasta. Minusta olisi mukavaa, että meilläkin olisi leikkimökki, mutta meillä ei ole. Ilmestyisiköhän sellainen mökki meidänkin pihaan vaikka jo ensi yönä, nyt kun olen tehnyt kaikkeni, tai ainakin jättänyt iloitsematta toisten puolesta?

Yritän kasvaa joka päivä, tai ainakin silloin tällöin isoksi ja viisaaksi. Toisina päivinä se on helpompaa kuin toisina. Anteeksi silti.

Perheen päivälliskeskustelu – enkelinvoimaa

Mitä enkelit syö?

Kerroin puolisolleni ruokapöydässä, käymästäni keskustelusta fundamentalisti-kristittyjen kanssa, jossa ennestään tuntematon mieshenkilö osallistui keskusteluun yhden twiitin verran. Hän kirjoitti, että onneksi Jeesus on pelastanut hänet uskonnoilta. Minusta se oli mitä mainioin kommentti siinä kohtaa keskustelua. Mainittakoon, että olen itse uskonnollisesti vapaa ja sitoutumaton, en edusta mitään uskonnollista yhteisöä edes tavan vuoksi, mutta olen aidon kiinnostunut erilaisista näkemyksistä.

Lapset kuulivat kertomani  ja heillä heräsi  ruokapöydässä hieman yllättäviä kysymyksiä:

Lapsi 1: Miten ihmisestä voi tulla enkeli?

Minä: : Äiti ei tiedä, tiedätkö sinä?

Lapsi 2: Minä tiedän. Kun syö enkelinvoimaa, tulee enkeliksi.

Minä: Ahaa, mitä se enkelin voima on?

Lapsi 3: Enkelit syö varmaan pilveä.

Lasten mieli ja maailma ovat ihanan avoimia ja ihailtavan luovia. Jos aikuiset onnistuisivat säilyttämään saman avoimuuden ja luovuuden, maailmassa olisi ihan varmasti enemmän enkelinvoimaa.

Väsynyt perheenäiti ja paratiisi lentokentällä

En ollut koskaan kuullut kuivashampoosta ennen kuin kuopukseni syntyivät ja tuskailin erään koliikkivauvan äidille likaisia hiuksiani. Pesulla käynti oli liki mahdotonta koko ajan huutavien kaksosvauvojen ja taaperon kanssa. Kuivashampoo tuntui silloin maailman toiseksi parhaimmalta keksinnöltä heti sähköllä toimivan koliikkikeinun jälkeen.

Ollessani uupuneimmillani aloin käydä kerran viikossa psykiatrin vastaanotolla. Se oli usein viikon kohokohta. Meille tuli psykiatrikäyntini ajaksi perhetyöntekijä. Joskus meni niin, että en poistunut koko viikon aikana kotoa minnekään muualle, mikäli puoliso hoiti kaupassakäynnin. Kuopuksilla oli niin raju infektiokierre keskosille tyypillisen infektioastman vuoksi, että meillä oli kausia, jolloin emme voineet poistua kotoa päiväkausiin, pahimmillaan viikkokausiin eikä se ihan aina ollut edes infektiokierteestä johtuvaa vaan äidin voimavaroista.

Muistan istuntokerran jolloin kerroin psykiatrilleni, että olin eräänä päivänä istunut vartin keittiönpöydän ääressä juomassa kahvia ilman, että mikään keskeytti minua. Kuopusten korvatulehduskierre oli tässä vaiheessa osattu paikallistaa ja hoitaa, samoin he olivat saaneet toimivan astmalääkityksen. Lapset leikkivät ensimmäisen kerran yhdessä. Taapero meni verhon taakse piiloon ja vauvat nauroivat. Sen sijaan, että olisin ollut helpottunut tästä vartin rauhallisesta hetkestä, koin syyllisyyttä, että en tehnyt mitään järkevää viiteentoista minuuttiin. Mietin tarvitaanko minua tässä maailmassa enää mihinkään. Olin kadottanut totaalisesti suhteellisuudentajuni. Onneksi olin valmiiksi psykiatrilla.

Muutamaa kuukautta myöhemmin matkustin vuorokaudeksi Helsinkiin. Menin kirjoittamaan kustannussopimusta kirjastani. Kirjan kirjoittaminen piti minua järjissäni. Sain edes hetken omaa aikaa, vaikka olin silloinkin koko ajan valmiustilassa, eikä se tainnut jäädä yhteen kertaan, kun kirjoittaminen päättyi lääkäri- tai sairaalareissuun lasten terveydentilan vuoksi. Muistan, kun istuin Helsinkiin matkatessani Oulun lentokentällä ja join kahvia. Minusta tuntui kuin olisin ollut paratiisissa, kukaan ei ollut mitään vailla eikä minun tarvinnut tehdä yhtään mitään. Se tuntui likipitäen yliluonnolliselta hetkeltä eivätkä syyllisyydentunteetkaan olleet piinaamassa minua. Nautin täysin rinnoin siitä hetkestä eikä se johtunut lentokenttäkahvin mausta. Sama tunne aktivoituu minussa edelleen mennessäni Oulun lentokentälle, vaikka paikka ei enää itse paratiisilta muutoin tunnukaan.

Näihin aikoihin tilasimme puolisoni kanssa verkkokaupasta kuopuksille hyvissä ajoin ennen pinnasängyistä luopumista jatkettavat patjat ja jotain muutakin. Mainittakaan, että puolisoni otti muutamia kuukausia kuopusten syntymän jälkeen olosuhteiden pakosta täydellisen isä roolin ja vastuun. Siihen asti työnjohdollinen rooli lapsen- ja kodinhoidossa oli ollut minulla ja hän oli toiminut lähinnä avustavana lastenhoitajana. Postipaketti tuli aikanaan, mutta emme saaneet aikaiseksi avata sitä. Kun avasimme paketin, sieltä puuttui osa tilatuista ja jo maksetuista tuotteista. Saimme kuin saimmekin puuttuvat tuotteet, vaikka paketti oli tullut tasan vuosi takaperin.

Viime talvena havahduin, että toisella kuopuksellani on nimipäivät maaliskuussa samana päivänä kuin hänen kummillaan ja minun kummilapsellani on syntymäpäivät. Kesti neljä vuotta, jotta sumu hälveni sen verran, että asiainlaita kirkastui.

Toivotan armollisuutta, voimia ja terveyttä näiden muistelmien kera kaikille niitä tarvitseville. Onneksi tulevaisuus on aina edessä, ja pisaroina tässä hetkessä, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan.

PS. Aidan matalin kohta on joskus se paras kohta.

 

 

 

Vuorovaikuta fiksusti sosiaalisessa mediassa

Sosiaalisen median vuorovaikutuksessa on usein kyse kirjoitetusta vuorovaikutuksesta, vaikka kuvilla ja videoilla on koko ajan kasvava rooli digitaalisessa viestinnässä. Koska emme tällöin näe ja kuule toistemme sanatonta viestintää (eleet, ilmeet, äänensävyt, ja –painot, asennot, katsekontakti ym.) joudumme viestimään ja arvioimaan muilla tavoin millä mielellä ja asenteella olemme liikkeellä.

ARVOSTUS ja sen osoittaminen on keskeinen osa rakentavaa, hyvää vuorovaikutusta.

Kuunteleminen on paras ja varmin tapa osoittaa arvostusta toista kohtaan. Kirjoitetussa vuorovaikutuksessa kuunteleminen on mm. luetun ymmärtämistä, kontekstin huomioimista, tunteiden huomaamista, viestin ytimen poimimista ja täsmällistä vastaamista. Paitsi kuuntelemalla myös sanavalinnoilla ja lausemuotoiluilla voi viestiä arvostusta ja asennetta. Niillä välitämme myös tunteitamme.

TUNTEET tarttuvat herkästi kasvokkain sekä verkossa. Älä anna toisen tartuttaa omia tunteitaan itseesi. Hengitä tarvittaessa muutama kerta syvään ja muista kunnioitus. Huomioi silti toisen tunteet. Anna niille lupa olla olemassa, älä kiellä niitä. Reagoi toisen tunteisiin hänen tunnemaailmastaan käsin ja rakennat tällä tavoin välillenne yhteisen tunnekokemuksen. Samalla vältät tutun ilmiön, jossa alkaa räyhääminen ja itse asia katoaa tunteiden alle.

MYÖTÄTUNTO välittyy verkossakin. Pehmeä viestintätyyli on toimiva tapa osoittaa myötätuntoa niin terapiassa kuin sosiaalisessa mediassa. Lämmintä mehua tarjoavat terapeutit saavat tutkitusti aikaan parempia tuloksia kuin kylmää mehua tarjoavat terapeutit. Verkossa et voi tarjota mehua, mutta voit tarjota myötätuntoa asenteesi kautta, kunnioittamalla. Älä vähättele tai mitätöi toista.

SOSIAALISEN MEDIAN VUOROVAIKUTUKSEN MUISTILISTA:

1. Tarkista asenne.

2. Mieti mitä haluat saada viestilläsi aikaan. Haluatko jakaa tietoa, tuottaa iloa, provosoida, rakentaa siltaa, synnyttää mielikuvia, harrastaa small talkia vai jotain muuta. On hyvä pitää mielessä, että harva ihminen muuttaa omaa mielipidettään siksi, että joku toinen haluaa hänen tekevän niin tai että joku muu pitää hänen mielipidettään vääränä.

3. Vuorovaikutus on tunnetta ja järkeä. Tavoitteena on, että tunteet palvelevat järkeä, ei toisin päin.

4. Hillitse omat tunteet ja salli toisen tunteet. Muista myötätunto ja kunnioitus.

5. Toisin kuin perinteisissä myyntipuheissa, vältä liioittelua ja kärjistäviä ilmaisuja ”aina, kaikki, ei koskaan”. Suosi sen sijaan lieventäviä ilmaisuja ”ehkä, mahdollisesti, kenties”

6. Perustele, jos väität jotain.

7. Pidä viestisi täsmällisinä ja ytimekkäinä, vältä rönsyilyä.

8. Ole rehellinen, jotta säilytät uskottavuutesi.

Voin luvata vuosien kokemuksella, yhtään liioittelematta, että näillä eväillä saat aikaan vaikeista ja monimutkaisistakin asioista hyviä ja mielenkiintoisia keskusteluja, pohdittavaa ja uusia oivalluksia.

 

 

 

 

Feministivanhemmille satelee kohteliaisuuksia

Sain Iltasanomien toimittajalta yhteydenoton, voisinko antaa haastattelun siitä, mitä on feministinen vanhemmuus. Olen Facebookin Feministiset vanhemmat ryhmän perustaja ja ylläpitäjä, joten tietenkin suostuin pyyntöön. Pyysin ryhmän muiltakin jäseniltä kommentteja ja kannanottoja feministiseen vanhemmuuteen liittyen.

Iltasanomat on julkaissut tällä viikolla kolmen artikkelin juttusarjan meistä. Perinteisesti feminismi ja kaikki siihen liittyvä herättää voimakkaita näkemyksiä ja keskustelua. Nämäkin jutut ovat saaneet kommentoijia liikkeelle.

Feministivanhemmat kertovat: “Sukupuoli ei määritä mitä lapseni saa tehdä” http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000001145045.html

Feministiäitien mielestä pojallakin voi olla sydänsukat – “Pojan nukketalo herättää hämmennystä “http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000001148891.html

Feministiäidit kertovat: Nämä asiat teemme toisin http://www.iltasanomat.fi/perhe/art-2000001147684.html

Feministinen tapa kasvattaa lapsia todetaan yllätyksekseni monissa Iltasanomien kommenteissa normaaliksi lastenkasvatukseksi. Kommentoijien mukaan sillä ei ole kuitenkaan mitään tekemistä feminismin kanssa. Nämä ovat minusta positiivisia, mutta hieman hämmentäviä argumentteja, näin feministin silmin. Positiivisia siksi että on ilo huomata, miten feministinen ajattelutapa ja kasvatus on alkanut muotoutua normiksi suomalaisten keskuudessa. Vanhemmat eivät edes ajattele tai tiedosta, että kyseessä on feministinen, sukupuolirooleja rikkova tapa kasvattaa ja pitävät sitä täysin luonnollisena kasvatuksena. Tämä on aivan loistavaa. Näinhän sen kuuluukin olla!

Väittämät ovat myös hämmentäviä. Niissä tuodaan esille, että kasvatustavallamme ei olisi mitään tekemistä feminismin kanssa. Jos perheet, joiden molemmat vanhemmat tunnustautuvat feministeiksi, kertovat feministisestä kasvatusfilosofiastaan ja siitä miten toteuttavat sitä käytännössä, on aika härskiä esittää, että sillä ei ole mitään tekemistä feminismin kanssa.

Hetken asiaa mietittyäni päädyin siihen, että väittämät ovat pohjimmiltaan aika isoja kohteliaisuuksia meitä feminismivanhempia kohtaan, ottaen huomioon millaisia mielikuvia ja jopa aggressioita feminismi monessa herättää.

Kasvatetaan Suomi yhdessä pois ahtaista sukupuolirooleista!

Hyvä, paha, ylpeä!

”Olen niin ylpeä lapsestani!” Eikö ole ihana asia, että vanhempi on ylpeä lapsestaan?

Ylpeys jostakin itselleen tärkeästä asiasta tai henkilöstä kertoo tyytyväisyydestä ja arvostuksesta.

Olen ollut monesti ylpeä onnistuneesta tekstistäni, kuntosalitreenistä, pitämästäni valmennuspäivästä ja oivalluksistani. Olen ollut ylpeä vaikka ja mistä, joskaan en aina enkä joka päivä, mutta tiedän oikein hyvin miltä se tuntuu.

Ihminen voi kantaa myös ylpeyttä mukana omassa olemisessaan ja elämisessään, joka päivä, kaikkialla, koko ajan. Ylpeys voi olla osa ihmistä ja vaikuttaa merkittävästi hänen elämäänsä, eikä aina lainkaan hyvällä tavalla. Minulla on kokemusta siitäkin.

Ylpeys voi olla este tasavertaisten ja antoisien ihmissuhteiden muodostumiselle, jos henkilö asettuu ylpeydessään ja paremmuuden harhassaan muiden yläpuolella. Ylpeä voi jättää katuojassa maatessaan tarttumatta apua ojentavaan käteen – koska ylpeys. Ylpeys voi ajaa yrityksiä perikatoon, sillä periaatteista ei luovuta. Ylpeän voi olla vaikea myöntää, että hänen olisi syytä muuttaa omaa toimintaansa, opetella uutta tai vaihtaa tyyliä. Ylpeän on vaikea tunnustaa tehneensä väärin. Ylpeä voi jäädä kiinni vihaan ja katkeruuteen ja pilata elämänsä, koska on liian ylpeä antaakseen anteeksi.

Ylpeä kannattaa olla – osaamisestaan, saavutuksistaan, läheisistään ja omasta, upeasta, ainutlaatuisesta itsestään, mutta ilman nöyryyttä ylpeydellä ei tee mitään.

 

Jokunen sana seksuaalisesta väkivallasta Suomessa

Seksuaalinen väkivalta Suomessa on hyvin yleinen ja moninainen ilmiö, josta liikkuu yleisessä keskustelussa hämmästyttävän vähän muuta tietoa kuin että ”maahanmuuttajat raiskaavat”. Tässä kirjoituksessa pyrin avaamaan seksuaalista väkivaltaa hieman syvällisemmin.

Mitä seksuaalinen väkivalta on?

Seksuaalista väkivaltaa on kaikki toiseen henkilöön kohdistuva seksuaalinen toiminta ja teko, johon toinen joutuu tahtomattaan. Kyseessä voi olla raiskaus, seksuaaliseen kanssakäymiseen pakottaminen, intiimialueiden koskettelu, ahdistelu tai muu teko, joka rikkoo toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Seksuaalinen väkivalta on aina rikos, silloinkin kun tekijä on oma puoliso. Raiskaus avioliitossa muuttui Suomessa rikokseksi vuonna 1994. Ruotsissa lakimuutos tehtiin jo vuonna 1962.

Tekijä on useimmiten tuttu

Raiskauksessa on aina kyse vääränlaisesta vallankäytöstä ja alistamisesta, oli tekijä kuinka tuttu tahansa. Yleisessä keskustelussa ns. puskaraiskaukset ovat määräänsä nähden ylikorostuneesti esillä. Useimmiten seksuaalisen väkivallan tekijä on uhrille entuudestaan tuttu, joidenkin arvioiden mukaan näin on 80 % tapauksissa ja tekopaikkana on usein tuttu paikka kuten uhrin oma koti.

Seksuaalisen väkivallan yleisyys

Uhrin kokema häpeä ja syyllisyys estävät avun hakemista, puhumista tapahtuneesta ja poliisille ilmoittamista. Tästä syystä vain harva raiskaus ja raiskauksen yritys päätyy poliisin tietoon. Poliisin tietoon tulleet tapaukset ovat ns. jäävuoren huippuja. Toisaalta epävirallisen kyselyn mukaan poliisille tehdään myös keksittyjä raiskausilmoituksia.

Niin kutsutut uhritutkimukset antavat tietoa piiloon jäävästä väkivallasta, jota ei ilmoiteta viranomaisille. Uhritutkimuksissa selvitetään suoraan ihmisiltä itseltään, ovatko he kohdanneet väkivaltaa, kenen toimesta ja millaisia koetut tilanteet ovat olleet.

Raiskauksien vuosittaisista määristä on tehty erilaisia arvioita uhritutkimuksia hyödyntäen, Raiskauskriisikeskus Tukinaisen saamien yhteydenottomäärien perusteella ja poliisin tekemien arviointien pohjalta. Aivan tuoreita arvioita en tähän kirjoitukseen saanut, mutta kymmenen vuoden takainen (2005) arvio on ollut noin 46 000 seksuaalisen väkivallan tekoa vuosittain. Poliisille näistä ilmoitetaan vuosittain joitakin satoja.

Lapsiin kohdistuvat teot

Internet on lisännyt merkittävästi lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan riskiä. Etenkin tytöt ovat vaaravyöhykkeellä. Sukupuolista häirintää ja ahdistelua tapahtuu myös kouluissa. Seksuaalinen häirintä mielletään liian usein normaaliksi murrosikäisten keskinäiseksi kiusoitteluksi. Yleisimpiä häirinnän muotoja koulussa on erinäinen nimittely, haukkuminen, ulkonäön arvostelu (hyvä perse, tissit), rintojen, takapuolen ja haarojen kopeloiminen. Lapset eivät omaa koulussa fyysistä koskemattomuutta eikä se kiinnosta oikein ketään (ellei naapuriin olla perustamassa hätämajoituskeskusta). Vanhempien tulisikin teroittaa lapsilleen fyysisen koskemattomuuden tärkeyttä – niin tytöille kuin pojille.

Käytettyjä lähteitä:

http://www.vaestoliitto.fi/
http://www.turunkriisikeskus.fi
Päivi Honkatukia & Heini Kainulainen: Rikollisuustilanne 2006: luku 4 “Seksuaalirikokset” Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/115697-hatkahdyttava-kyselytulos-nain-lapsia-ahdistellaan-netissa

Maan tapa – mielenilmaus

Pöyristyin toissapäivänä luettuani uutisen, jossa kerrottiin Oulun Hiukkavaaran hätämajoituksessa olevien mielenilmauksesta. He vastustivat huonoa ruokaa ja huonoja oloja. Ensimmäinen reaktioni oli, että tämä on taas jonkinlainen uutisankka. Kun tajusin, että kyseessä ei ollut uutisankka, ensimmäinen sana jota hapuilin oli ”kiittämättömät”.

Nyt kun olen saanut reilun vuorokauden verran makustella, asia on alkanut hymyilyttää. Kenties heidän saapuessaan maahan, rajalla on ollut menossa mielenilmaus rajojen sulkemisen puolesta tai mikäli he ovat saapuneet päivää aikaisemmin, koko Suomi on ollut pysähtyneenä – bussit eivät ole kulkeneet eivätkä kaupat olleet auki mielenilmauksen vuoksi. Siitähän saattaa saada käsityksen, että Suomessa on enemmänkin tapana hoitaa asioita paremmiksi mielenilmauksilla. Kun ottaa huomioon syyt, miksi suomalainen valtakunnanlaajuinen mielenilmaus järjestettiin, ne saattavat kuulostaa irakilaisten korviin (sunnuntaisin ei saa tuplapalkkaa, kahdeksan viikon loma lyhenee ym.) siltä, että on oikeastaan jopa luontevaa pistää mielenilmaus pystyyn ruuasta, jota ei ole tottunut syömään ja joka ei ole läheskään kaikkien suomalaiseen laitosruokaan tottuneidenkaan mieleen.

Hymyn tässä asiassa nostattaa ajatus siitä, että nämä kaverit eivät turhia jahkaile, vaan alkavat toimia saadakseen asiat kuntoon ja maidotonta ruokaa lautaselle. Mitä suomalainen tekee vastaavassa tilanteessa? Kertoo kaverille ja valittaa sosiaalisessa mediassa, ehkä laittaa kuvan annoksesta facebookiin. Vaikka sosiaalisella mediallakin on todistettavasti joukkovoimaa, rauhallinen mielenilmaus suurella joukolla oli selvästi erittäin toimiva ratkaisu, sillä he saavat nyt maidotonta ja monipuolisempaa ruokaa.